Talviviikonloppu ja renkimies

Pääsin vihdoin taas hevosen selkään! Eikä minkä tahansa hevosen, vaan Ponin ♥ ihanaa. Osasinkin vielä ratsastaa ja tottahan se on että Ponin kyydissä sitä vaan on niin kotonaan. Yllärikseni myös Rakas suostui toimintaan ja pidin jätkille kentällä tuntia ja hauskaa oli. Lupasin noi ukot viedä maastoon ens kerralla, nyt oli vähän turhan kylmä ja turhan reipas Poni alla :)
Muutenkin oli taas rento viikonloppu kun vaihdoin parfyymin paskanhajuun ja viihdyin. Puhuttiin kotimatkalla että ei tommonen elämä, oma piha ja siinä muutama hevonen, olis ollenkaan paha. Tavoitteita, tavoitteita...

Muuten on elämä edelleen vähän tuuliajolla. Teen saikkutuurausta töissä, mietin vieläkin mitä musta tulee isona. Koffin kanssa yritän harjoitella kotona kun ei vieläkään olla, yrityksistä huolimatta, päästy mihinkään treenaamaan.
Oikeestaan mulla on ihan kivaa. Vähän tyhjää, mutta ihan kivaa :)
Talvi on kiva, vähän kylmä mutta ihan kiva :)

Tunnemylläkkä

Vihdoi ensilumikuva, ehkä siis oikeaa lunta odotellessa.


On se kamalaa kun päälle iskee varoittamatta tunnemylläkkä. Tähän itkuisen tuhruiseen oloon ei auta kun kaapata koira kainaloon ja yrittää hankkiutua Rakkaan kainaloon. R tosin jo nukkuu, joten se saattaa olla mahdoton tehtävä. Pitäs munkin nukkua, huomena taas aamuvarhaisesta töihin. Kivaa, töihin :)
Sain tänään kuulla surullisia uutisia koiran kasvattikaverista ja se on tuonut koko päivän ylle mustan pilven. Tää tunnelma on niin marraskuuta. Mä voisin vain itkeä, ja herkästi sen teenkin.
Vai liekö syy tähän yltiöpäiseen tunteiden ilmaisuun viikonlopun rillunnassa. Ei voi olla, se oli kivaa ja terapeuttista, oli, uskokaa pois.
Sekavin mielin mä nyt käyn nukkumaan. Olis paljon hyvä juoruja kerrottavana reissuista, Koffinkin minimaalisia uutisia ja työjuttujakin. Mutta jääköön ne nyt. Mun kyynelkanavat ei taida kestää enää yhtään analyysiä.