On se perkele kun ei osaa mitään... Tuli tuosta aikaisemmasta ystävän huomautuksesta mieleen että otinhan mä pohjoisen reissulla kuvaikin niistä upeista revontulista mitkä satuin huomaamaan yksi pakkasilta. Noh, tossa se todistusaineisto nyt sitten on, laadukasta luontokuvaa indeed...
Tätä ainaista vastatuuleen rämpimistä mä olen miettiny lähiaikoina paljonkin. Miten ja miksi aina pitää kaiken tapahtua vaikeimman kautta? Tuntuu että seinä nousee vastaan joka kerta, teki mitä teki. Mutta niin mä vaan perse edellä puuhun joka kerta olen kavunnut. Nyt on oman kehon raihnaisuus saanut mielen matalalle.
Kokoajan tuntuu että joku paikka on rempallaan, ja vaikka mä en mikään liikuntaihme ole koskaan ollut, ottaa se päähän kun on jotenkin sidottu himaan kokoajan. Esim sinä aikana kun V on nyt kotosalla ollut, oon päässyt kiipeämään kyytiin kahdesti... Agilitykin aloitettiin reippaana tän vuoden alusta, olenkohan ollu treeneissä kolmesti. Uimassa en ole käynyt kertaakaan, kävelysauvoja on ulkoilutettu nollasti, vain pakolliset koiran pissatukset olen saanut tehtyä.
Jos nyt lupaisin liikkua seuraavan viikon aikana yhtä monta kertaa kun blogillani on lukijoita... ;) Siis kerran, äitiä ei lasketa :D :D
2 kommenttia:
Hihii, minä luen ainakin! Ja Röpö ja Paku ja Lobitti. Ja niin mielellämme tarjottaisiin myös ulkoiluseuraa vaan kun tuo matka meinaa muodostua esteeksi varsinkin arkisin. Onneksi illat pitenee ja valoinen aika lisääntyy niin kohta kelpaa kukkua taas kylillä vaikka yömyöhään :)
Toki kukutaan heti kun saadaan aikaiseksi!
Mulla vaan ei toi lenkkeily kovin vielä luonnistu kun max. kilsan voin käpystellä varmaanki tolla koivella vasta. Mutta hissukseen...
Lähetä kommentti