Nää on näitä asioita joita pelkää pitkään, joita tietyllä mielellä odottaa pelonsekaisesti kokoajan. Mä vien huomena mun koiran lääkäriin, ja aina tällaisissa asioissa on mahdollisuus että mä tulen sieltä yksin takaisin. Melko varmaa on se että mä en tule sielä onnellisempana takaisin. Nyt vaan pelottaa niin perkeleesti. Just viimeksihän mä näissä asioissa tänne kirjotin. Ei kai olis pitäny...
Aamulla melkein riitelin Rakkaan kanssa. Se selaili netistä yliopiston opintolinjoja ja puheli itekseen että kumma kun ei mitään löydy. Mä kyselin että mitä se etsii ja se kertoi sopineensa duunikavereiden kanssa menevänsä opiskelemaan jotain kursseja. Ihan kiva... Meinasikohan se mulle koska kertoa? Se on muutenkin vaihtamassa duunia, aloittamassa opinnot ja nyt vielä lisäopintoja. On se mukava että kavereiden kanssa asioista sovitaan ja puhutaan, millonkohan niistä olis korrektia puhua avovaimolle. Koska niin, ihan hänen omin sanoin, mä olen sen avovaimo.
Kyllä mä loukkaannuin. Lähdin töihin sanomatta mitään, mutta unohdin puhelimen kotiin joten palasin sen hakemaan. Ehdin vaan sanoa että "Unohdin..." kun toinen jo siinä "mä ihmettelinkin mistä sä suutuit?" Minä: "mun puhelimen" Rakas: "Ei kun pusun" Sano siinä sitten mistä oot vihainen... Olin hiljaa, selitin vaan että työt vituttaa, en ole sille suuttunut. Vaikka olinkin.
Käyköhän tässä niin että luisun takaisin siihen "kaikki ok"-tilaan. Sellainen mä joskus ennen olin. Jees, jees-mies. Mun pitää taas opetella puhumaan. Asioista asioiden oikealla nimellä. Mä toivon niin että ystävät auttaa mut takaisin siihen missä jo kerran oltiin. Yksin en pysty, sen mä tiedän, ja niiden avulla pystyn, senkin mä tiedän. Pelastetaan se mitä pelastettavissa on, ennen kun on liian myöhäistä.
Toivottavasti huomenna en saa kuulla että liian on myöhäistä. Sitä mä en kestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti