Tuomio.

Ei kestänyt mun koiran keho tän elämän rasitusta. Mä en ikinä tule näkemään koiraani vanhana, me ei sittenkään saatu yhteistä vanhuutta. Lonkat on luutunut pahaksi klimpiksi, ei se niitä aro, ei ne enää satu, mutta luutuminen sen kehossa jatkuu. Ei ole koirallekkaan oikein pitää sitä väkisin elossa. Koira on eläin joka on luotu liikkumaan, juoksemaan. Annoin eilen sille lääkettä reilun 50 kilon mukaan, vaikka koirani painaa n.35, siltikin se ontuu, se ei mitenkään voi ontua kipeyttään, se ontuu siksi että sen jäsenet ei ole terveet.

Ainakin toivon tehneeni oikean ratkaisun. Nyt odotetaan kaivuria pihalle, että voidaan kutsua lääkäri kylään. Sitten saa mun kaunottareni juosta taas ilman kipua ja jäykkyyttä. Onneksi nykyään asia voidaan hoitaa niin että mun rakkain ystäväni ei ehdi tajuta asiaa. Mun pitää vaan itse yrittää pysyä kovana, Lexin tähden. Se ei saa nähdä kun mä murrun, sillon se ymmärtäisi ja huolestuisi, ja sitä mä en halua.

Tää odottaminen on pahinta. Nyt mä pystyn vaan kauhulla odottamaan mitä elämä on kun se, jota rakastan eniten, on poissa. En mä mitenkään vielä voi tietää miltä se tuntuu, en voi, kun en ole koskaan sitä kohdannut. Mä en tahtois ajatella asiaa kokoaikaa, mutta mitä muuta voin? Töissä yritän keskittyä hommiin, oon saanut tänään aikaiseksi enemmän paperihommia kun normaali viikolla yhteensä, siltikin olen itkenyt jo kolme kertaa. Itku vaan tulee, en mä sille mitään voi. Leukaperiä kiristää, silmät kostuu ja nenä alkaa vuotamaan. Mä tiedän näyttäväni kamalalta, mutta mua ei kiinnosta. Mua ei kiinnosta enää mikään.

Täytyy vaan muistuttaa itselleni että suurinta rakkautta on päästää irti kun aika on kypsä.