tiistai 6. toukokuuta 2008

Luopumisen tuskaa.

Oli ihana raikas ilma tänään. Tottakai mun mielestä on ollut ihanaa kun ollaan saatu nauttia lämmöstä näin jo toukokuun alussa, mutta jotenkin tänään aamulla tallille mennessä oli helppo hengittää.

Kun alotin ratsastamisen Ponilla, vajaa kaks vuotta sitten, en mä arvannu mitä kaikkea me tullaa kokemaan yhdessä. Enkä mitenkään oasnnut edes odottaa että siitä pikku tyypistä tulisi mulle näin rakas. Nyt kun on Ponin kesätöihin lähtöpäivä sovittu, mua ahdistaa ihan kamalasti. Onneksi on sovittu myös että kun kesäleirit päättyy, tulee Pomppu mun luo takasin. Miten luopuminen, vaikkakin vain hetkeksi voi aina olla näin hankalaa?

Kaikkihan me ollaan täällä saatu vain lainaksi. Mikään/kukaan ei ole meillä pysyvästi. Miksi sitten ihminen suree niin lohduttomasti kun pitää luopua jostain? Ystäväni Chili kirjoitti blogissaan kuolemasta, mainitsi siinä kuinka maan päälle jääneille tulee kuollutta ikävä, siksi että ovat menettäneet tämän. Onko suru kuolleestakin vain pahaa oloa ,kun on joutunut luopumaan jostain itselle rakkaasta?

Usein satun suremaan rakkaiden poismenoa jo etukäteen. Eläimiä ottaessani olen tiennyt ne lyhytikäisemmiksi kuin minä. Mutta miksi silti ekana iski paniikki koiran lopettamisesta, kun kuulin sen käyttäytyneen vaarallisesti? Tiedän että koirani ei ole paha, ei vihainen, se on vain vanha. Sille pitäisi taata arvokas, onnellinen vanhuus. Onko se sitten mun luonan, vai siskoni luona, en tiedä. Tuntuu sitä että jos se on mun luona, olen minä vastuussa siitä koska se päivä tulee, sillon voisi sitä päivää siirtää, ehkä hamaan tulevaan. Mutta ihmisen velvollisuus on päästää eläin piinasta kun aika on kypsä...

Miten mä taas karkasin kelailemaan synkkiä? Ponin kesätöistähän tää lähti! Ja Pomppu tulee takasin, ja Lexi elää, ja Arto. ♥ Mulla on vanhemmat elossa, ja sisaret, ja ystävät ja Rakas ♥ Mitä ihmettä mä tässä murehdin, kauniina kevätiltapäivänä.

Ulkona vaikka onkin viileää, paistaa silti aurinko ja kevät synnyttää jatkuvasti uutta!

3 kommenttia:

Tiina Rönnberg kirjoitti...

Kyllähän sitä luopumista tulee väistämättä välillä ajateltua. Kenestäkään hyvin läheisestä ihmisestä en ole onnekseni vielä joutunut luopumaan. Eläimistä kylläkin. Liian monesta eläimestä, jotta tietää, että ne eivät ole ystäviä ikuisesti. Silläpä sitä tulee joskus murehdittua jo etukäteen painaessa päänsä rakkaaseen turkkiin. Ihmisistä puhumattakaan. Mutta sen verran on eläimistäkin luopuminen opettanut, ettei siihen voi kuitenkaan koskaan valmistautua vaikka yrittäisikin, joten etukäteen suru ja murhe ovat turhaa.

Häntä pystyyn ja ajatukset iloisempiin asioihin!

Kesä lähestyy ja kestikeidas sekä siiderit jääkaapissa odottavat vielä sopivia aurinkoisia iltoja ;)

Anonyymi kirjoitti...

Kannattaa asioita aina pysähtyä pohtimaan. Ne jää päähän padoiksi, jos ei ajatuksia saa ulos. Eli älä turhaan kuittaa synkkiä mietteitä sillä, että "mitä näitä murehtimaan". Jokaisella on oikeus, ja minusta velvollisuuskin, pohtia maailmaa. Niin sitä tajuaa paremmin ja on, helpompi hengittää.

Minusta suru menettämisestä on aina sitä, että itsekkäästi suree menetettyä, jonka jostain syystä luuli olevan ikuista. Jollakin alkuperäiskansalla, joka vieläkin elää ja hengittää, on tapana pitää ilon juhlaa, kun joku yhteisössä kuolee. Silloin iloitaan siitä, että tuo tyyppi on nyt varmasti paremmassa paikassa kuin yksikään maan päällä elävä. Nämä on kulttuurisidonnaisia asioita. Ja liian syvällä meissä. Jokaisella on oikeus suruun, mutta se, mistä suru kumpuaa, kannattaa myös pohtia.

Ja muistaa, että joka ihmisen suurin suru tuntuu yhtä isolta. Jos vaikka neiti x:ltä ei ole ikinä kuollut sen isompi asia kuin kissa, on kissan kuolema hänen elämänsä suurin suru. Jos taas neiti y:ltä on kuollut mies, se on hänen elämänsä suurin suru. Kummankaan suru ei ole vähäpätöisempi, sillä se tuntuu henkilöstä itsestä suurimmalta, mitä elämä on eteen tuonut.

Tiina Rönnberg kirjoitti...

Tarkoitin vain, että tottakai saa surra, kun on surun aika, mutta liika pohtiminen ja koko maailman epäkohtien murehtiminen vie äkkiä mennessään. Toiset ovat niille herkempiä kuin toiset. Ei se silti tarkoita ettei välittäisi, huolettomuus on vaan joskus välttämätöntä oman mielenterveyden tähden.