Lesken lehdillä.

Mun rakas lähti käymään kotipuolessa, vein sen kentälle aamupäivällä ja mulla on jo nyt ikävä... Tai sitten muuten vaan maanantai käy hermon päälle. Mä en kestä taas mitään, enkä ketään. Ottaa aivoon kun en osaa mitään ja kaikki mitä yritän, menee ihan päin persettä. Tekis mieli kiroilla!

Mutta on tässä jotain kivaakin tapahtunu. Mulla oli jännääkin jännempi kisaviikonloppu siis nyt. Lauantaina mun leipälajini, kouluratsastus oli ihan kamalaa katsottavaa. Pomppu on maailman kultaisin ratsu, ja suoritti vaadittavat tehtävät kyllä, mut mun olis pitäny osata rentoutua, ja rentouttaa Poni. Tästä kerto alakerran pisteet rentous 6 ja oikeiden teiden seuraaminen 7. Keskiarvopisteitä, niin kun arvasin, kun olin se eka.

Sunnuntaina sitten olikin meno ihan muuta. Poni pinkee kun fan ja mä jäissä ku kalapuikko. Kotoota lähtiessä kerroin Rakkalle että vie koiran siskolle, kissan vanhemmille ja kalusteet myy huutonetissä jos ei ite tahdo pitää. Ajoin vielä varmuudeksi Turtsan risteyksestä ohi, etten vaan pääsis tallille. Ihme meininkeihin sitä ihminen itsensä laittaa, ja IHAN VAPAAEHTOISESTI!
Verkassa otin vaan 3 hyppyä pystylle, kun enempää en uskaltanu, kerran jo varasin okserin, mutta kun lähestyin sitä, kurvas joku mun edestä ja ihan oikeesti jouduin kääntää ohi, joten se siitä okserista... Ihan sairasta menoa tommonen on, yhden kerran huusin pystyn, ja käänsin sinne, sit taas joku pyyhkäs välistä ja ehdin jo sanoo et en mene, mut takaa tulikin auto, Poni otti ritolat, ja mä en voinu muuta kun ohjata esteelle ja mennä yli. Että ihan on pro toimintaa meillä!
Pääsin kuiteski radan elossa läpi, ja PUHTAASTI! Siitä todisteena punavalkoinen ruusuke, joka koristaa ny super Ponin ovea ♥ Muutenki Ponilla oli hieno päivä, Tuulin kanssa ne sijoittui 80 neljänneksi. On se vaan niin reipas!

Lauantai-iltana oltiin ulkoiluttamassa Lexiä laillisesti vapaana. Siinä meillä on vieressä semmoinen urheilualue, jossa on lääniä ja nurmikenttää. Illalla siel ei ole ihmisiä mutta kentillä on noin miljardi jänistä, mutta mä en tietenkää tullu sitä ajatelleeksi vaan päästi tosiaan sakemannini iloisesti irti. No sepäs sitten ottikin vainun ja paineli rusakon perään niin että puskat vaan rytisi, ikään kuin siel olis ollu futisjoukkue harrastamassa ryhmäseksiä. Kun yksi rusakko oli painellu pakoon, löyty seuraava. Ei ollu 9 vuotias vanha eikä raihnanen kun lenkitti itseään tripalasti enemmän kun me miekkosen kanssa yhdessä! Onneksi tuli koira takasin, sillä tollasessa juoksussa puolicitykoira olis ihan keposeen voinut kadottaa vainunsa, tai pahimmassa tapauksessa juosta auton alle...

Sunnuntaina olin iltasella Hannan luona ottamassa viikoittaisen perhe-elämäannoksen. On aina jännä kattoa kun mekin ollaan ihan eri elämäntilanteissa, mutta juttua ja yhteisiä kiinnostuksen aiheita löytyy. Sitä on mun mielestä ystävyys, kun voi rauhassa torkahtaa sohvalle toisen luona, ja kun siitä herää ei ole ikävä tunnelma, eikä nihkeä meininki, voi sanoa mitä ajattelee ja olla juuri sitä mitä olisi kotonakin. Kyllä mä taas viihdyin, mä viihdyn aina siellä! Kiitos vaan että saan tulla, sanottehan sitten kun rupeen loisimaan teillä liikaa? ;)

Tän kaiken hässäkän jälkeen olin ihan totaalisen poikki. Sanoinki siskolleni että olisin varmasti pirteempi jos olisin ollu railakkaasti dokaamassa. Tollainen määrä raitista ilmaa on lähes myrkkyä toimistomyyrän keuhkoille. Onneksi kuiteki oli ilmat aivan ihanat, ja sain sii tosissaan nauttia keväisestä viikonlopusta!

Nyt voinkin jäädä synkistelemään Arton kanssa ikävissä kotiin... Koko viikoksi.

*säälis ihan vaan itseään*