Taas uusi elämä, uusi vuoro.

Kävin pitkästä aikaa Imatralla. Oli oikeinkin viihtyisää! Kevät on niin ihanaa aikaa, jotenkin sitä unohtaa talven ja syksyn synkeyden, ja jaksaa nähdä asiat vaan valoisalta kantilta. Onhan mullakin syyni miksi mä Imatralla enää vaan käyn , enkä siellä asu, mutta kummasti ne keväisin/kesäisin unohtuu. :D Oli ihanaa tavata tuttuja, olla ulkona, katsella hevosia ja ennenkaikkea varsoja! Mä rakastuin taas ♥ Vaikka Vapun uusi poikanen onkin ihana, söpö ja pieni, niin jotenkin se Sara mun sydämeen osui jälleen. Mietin että ehkä meillä kuitenkin on yhteinen tulevaisuus...

Nyt on taas opeteltava uuteen arkeen. Poni lähti sunnuntaina laitumen kautta kesäduuniin ja mä löystyin heti. Tuntuu että housujen vyötärö kiristää jo enemmän kun viime viikolla ja liikkuminen on vaikeampaa. Mua ei vain yhtään huvita mennä salille oikomaan jäseniäni, se vaan ei ole mun juttu ei. Jotain pitää kuitenkin tehdä, huomasihan sen jo maanantaina kun olin ollut vaan töissä niin en yöllä saanut nukutuksikaan. Eilen kun kävin tallilla siivoamassa romuni ja juttelemassa tuttujen kanssa, nukuin viime yönä kun tukki.
Tiistaina aamullakin heräsin, kun kuulin kun Rakas tuli kotiin, tänä aamuna vaan haistoin sen tuoksun kun se tuli nukkumaan ja lähentelin peiton alla ;)

Mä tajusin eilen illalla että mä olen ihan koukussa mun mieheen. Se on kamalan pelottava tunne, samalla se on ihan huikaisevan pyörryttävä tunne, parempi kun rakastuminen ja alkuhuuma. Mä en olekkaan eläessäni koskaan tuntenut näin. Samalla kun mun on vaan niin hyvä olla sen kanssa, on mun niin helppoa olla, mutta samalla niin raastavaa. Silloin tajuaa että tää on nyt jotain suurta, suurempaa kun koskaan ennen. Kerrankin mulla on olo että mä oikeasti rakastan. Sitä vaan en ole vielä kyseiselle henkilölle kertonut, en uskalla, pelkään kuitenkin että kupla puhkeaa. Koska mun skeptisellä luonteella ei voi uskoa että tää voisi päättyä hyvin... Vaikka miksi ei vois, miksi nyt ei vosi olla mun vuoro?

Ehkä nyt on . Se jää nähtäväksi.

Joku seuraa blogiani...

...salaa! Tai ainakin tuntuu siltä. Mutta siis tuskin kuitenkaan :D
Välillä vaan tapahtuu hassuja asioita, juuri kun niistä on ollut puhetta. Yhdessä edellisessä työpaikassa tällasia sattumuksia kävi useemminkin, ja me tultiin työkavereiden kanssa siihen tulokseen että siellä on kuuntelulaitteet! :D Koska miten muuten ikinä niin olisi voinut käydä?

ouh...

Nyt on niskat jumissa... Eikä kukaan niitä hiero. Jotenki on ollu viikonloppuna tyyny huonosti ja sitten tää koneella jumittaminen jumittaa selkeesti muutakin kun aivot.

Aamulla olin tallilla, juoksutin Ponin, se oli taas ihan vatipää ja pimee. Ihan sen takia päätin juoksuttaa kun eilinen rento maastolenkki muodostuikin uukkareiks kentällä, korkeaksi kouluksi pellolla ja juoksuttamiseksi maneesissa. Kiva kun Poni lähtee Imatralle sunnuntaina ja se on nyt ollu ihan seko. Hieman saavat Imatralla miettiä mitä ihmettä me ollaan puuhattu jos toi ei tosta nyt tokene.

Kotiin pitäsi kohta lähteä. Ihanaa. Pitäs ainakin olla. Mulla on vaan sellainen tunne että kovin kaivattu henkilö sinne mä en ole. Hieman on alkanut mietityttää tää asumisjärjestely... Kuitenkin kysymys on kaiketi kahden kaupasta, mutta musta tuntuu että mua ei oo oikein otettu kaupassa huomioon. No konkreettisesti ei ainakaan. Kaupassa kun tää toinen käy, ostaa se vaan sen verran mitä itselle tarvii, ja mitä itselle mieleen tulee. Niin no, kait munkin pitäsi sitte ajatella vaan sitä itseäni investoinneissa ja tekemisissäni. Mutta kun en oikein osaa.

Uusi lehti.

Pitää kääntää uusi lehti. Lexi on poissa, ikävä jäi. Lähtö oli kaunis, olin mukana loppuun asti, rapsutin korvan takaa kun tyttö nukahti omalle paikalle kuusen juurelle, rapsutin edelleen kun sydän lakkasi lyömästä. Kannoin rakkaan ystäväni omaan koriinsa, joka oli kuopassa, jossa vahti nyt nukkuu ja taloa vartioi. Aina.

Nyt on koti tyhjä ja sydän ihan kamalan täynnä kaipausta. Päivä kerrallaan etenen ja ihmettelen.

Kun tulin keskiviikkona kotiin, kaappasin Arton syliin, "Arto Ainutlaatuinen", sanoi Rakas. Ja sitähän se nyt on. On mulla viellä Poni, mutta sekin lähtee kesätöihin kuun lopussa. Sitten mulla ei ole kun aikaa... Meni kesälomasuunnitelmatkin vähän uusiks, syystä ja toisesta. Eli edelleen, mulla on vaan aikaa. Se on mulle vieras ja pelottavakin ajatus. Mulla ei ole mitään velvoitteita, ei kiireitä eikä tekemistä.

Harjoitellaan...

Tuomio.

Ei kestänyt mun koiran keho tän elämän rasitusta. Mä en ikinä tule näkemään koiraani vanhana, me ei sittenkään saatu yhteistä vanhuutta. Lonkat on luutunut pahaksi klimpiksi, ei se niitä aro, ei ne enää satu, mutta luutuminen sen kehossa jatkuu. Ei ole koirallekkaan oikein pitää sitä väkisin elossa. Koira on eläin joka on luotu liikkumaan, juoksemaan. Annoin eilen sille lääkettä reilun 50 kilon mukaan, vaikka koirani painaa n.35, siltikin se ontuu, se ei mitenkään voi ontua kipeyttään, se ontuu siksi että sen jäsenet ei ole terveet.

Ainakin toivon tehneeni oikean ratkaisun. Nyt odotetaan kaivuria pihalle, että voidaan kutsua lääkäri kylään. Sitten saa mun kaunottareni juosta taas ilman kipua ja jäykkyyttä. Onneksi nykyään asia voidaan hoitaa niin että mun rakkain ystäväni ei ehdi tajuta asiaa. Mun pitää vaan itse yrittää pysyä kovana, Lexin tähden. Se ei saa nähdä kun mä murrun, sillon se ymmärtäisi ja huolestuisi, ja sitä mä en halua.

Tää odottaminen on pahinta. Nyt mä pystyn vaan kauhulla odottamaan mitä elämä on kun se, jota rakastan eniten, on poissa. En mä mitenkään vielä voi tietää miltä se tuntuu, en voi, kun en ole koskaan sitä kohdannut. Mä en tahtois ajatella asiaa kokoaikaa, mutta mitä muuta voin? Töissä yritän keskittyä hommiin, oon saanut tänään aikaiseksi enemmän paperihommia kun normaali viikolla yhteensä, siltikin olen itkenyt jo kolme kertaa. Itku vaan tulee, en mä sille mitään voi. Leukaperiä kiristää, silmät kostuu ja nenä alkaa vuotamaan. Mä tiedän näyttäväni kamalalta, mutta mua ei kiinnosta. Mua ei kiinnosta enää mikään.

Täytyy vaan muistuttaa itselleni että suurinta rakkautta on päästää irti kun aika on kypsä.

Pelottaa.

Nää on näitä asioita joita pelkää pitkään, joita tietyllä mielellä odottaa pelonsekaisesti kokoajan. Mä vien huomena mun koiran lääkäriin, ja aina tällaisissa asioissa on mahdollisuus että mä tulen sieltä yksin takaisin. Melko varmaa on se että mä en tule sielä onnellisempana takaisin. Nyt vaan pelottaa niin perkeleesti. Just viimeksihän mä näissä asioissa tänne kirjotin. Ei kai olis pitäny...

Aamulla melkein riitelin Rakkaan kanssa. Se selaili netistä yliopiston opintolinjoja ja puheli itekseen että kumma kun ei mitään löydy. Mä kyselin että mitä se etsii ja se kertoi sopineensa duunikavereiden kanssa menevänsä opiskelemaan jotain kursseja. Ihan kiva... Meinasikohan se mulle koska kertoa? Se on muutenkin vaihtamassa duunia, aloittamassa opinnot ja nyt vielä lisäopintoja. On se mukava että kavereiden kanssa asioista sovitaan ja puhutaan, millonkohan niistä olis korrektia puhua avovaimolle. Koska niin, ihan hänen omin sanoin, mä olen sen avovaimo.
Kyllä mä loukkaannuin. Lähdin töihin sanomatta mitään, mutta unohdin puhelimen kotiin joten palasin sen hakemaan. Ehdin vaan sanoa että "Unohdin..." kun toinen jo siinä "mä ihmettelinkin mistä sä suutuit?" Minä: "mun puhelimen" Rakas: "Ei kun pusun" Sano siinä sitten mistä oot vihainen... Olin hiljaa, selitin vaan että työt vituttaa, en ole sille suuttunut. Vaikka olinkin.

Käyköhän tässä niin että luisun takaisin siihen "kaikki ok"-tilaan. Sellainen mä joskus ennen olin. Jees, jees-mies. Mun pitää taas opetella puhumaan. Asioista asioiden oikealla nimellä. Mä toivon niin että ystävät auttaa mut takaisin siihen missä jo kerran oltiin. Yksin en pysty, sen mä tiedän, ja niiden avulla pystyn, senkin mä tiedän. Pelastetaan se mitä pelastettavissa on, ennen kun on liian myöhäistä.

Toivottavasti huomenna en saa kuulla että liian on myöhäistä. Sitä mä en kestä.

Luopumisen tuskaa.

Oli ihana raikas ilma tänään. Tottakai mun mielestä on ollut ihanaa kun ollaan saatu nauttia lämmöstä näin jo toukokuun alussa, mutta jotenkin tänään aamulla tallille mennessä oli helppo hengittää.

Kun alotin ratsastamisen Ponilla, vajaa kaks vuotta sitten, en mä arvannu mitä kaikkea me tullaa kokemaan yhdessä. Enkä mitenkään oasnnut edes odottaa että siitä pikku tyypistä tulisi mulle näin rakas. Nyt kun on Ponin kesätöihin lähtöpäivä sovittu, mua ahdistaa ihan kamalasti. Onneksi on sovittu myös että kun kesäleirit päättyy, tulee Pomppu mun luo takasin. Miten luopuminen, vaikkakin vain hetkeksi voi aina olla näin hankalaa?

Kaikkihan me ollaan täällä saatu vain lainaksi. Mikään/kukaan ei ole meillä pysyvästi. Miksi sitten ihminen suree niin lohduttomasti kun pitää luopua jostain? Ystäväni Chili kirjoitti blogissaan kuolemasta, mainitsi siinä kuinka maan päälle jääneille tulee kuollutta ikävä, siksi että ovat menettäneet tämän. Onko suru kuolleestakin vain pahaa oloa ,kun on joutunut luopumaan jostain itselle rakkaasta?

Usein satun suremaan rakkaiden poismenoa jo etukäteen. Eläimiä ottaessani olen tiennyt ne lyhytikäisemmiksi kuin minä. Mutta miksi silti ekana iski paniikki koiran lopettamisesta, kun kuulin sen käyttäytyneen vaarallisesti? Tiedän että koirani ei ole paha, ei vihainen, se on vain vanha. Sille pitäisi taata arvokas, onnellinen vanhuus. Onko se sitten mun luonan, vai siskoni luona, en tiedä. Tuntuu sitä että jos se on mun luona, olen minä vastuussa siitä koska se päivä tulee, sillon voisi sitä päivää siirtää, ehkä hamaan tulevaan. Mutta ihmisen velvollisuus on päästää eläin piinasta kun aika on kypsä...

Miten mä taas karkasin kelailemaan synkkiä? Ponin kesätöistähän tää lähti! Ja Pomppu tulee takasin, ja Lexi elää, ja Arto. ♥ Mulla on vanhemmat elossa, ja sisaret, ja ystävät ja Rakas ♥ Mitä ihmettä mä tässä murehdin, kauniina kevätiltapäivänä.

Ulkona vaikka onkin viileää, paistaa silti aurinko ja kevät synnyttää jatkuvasti uutta!