vaikka mitä!

Mulla on monta kuvaa kotikoneella jotka mielelläni tänne tahtoisin, mulla vaan ei tunnu olevan aikaa olla kotona niin että ehtisin edes kuvan sillon, toisen tällön laittaa. Jotenki nyt töissä istuessa tuli semmoinen olo että pitää näin vuoden loppumetreillä viel jotain kirjoittaa, vähän ikäänkuin summata tapahtunutta niille parille blogilukijallenikin.

On ollu vuosi... Muutin Rakkaan kanssa yhteen, erosin Ponista, hautasin Lexin, koin mini burn outin töissä, löysin Köntin, muutin Köntin ja sen emon elämää ilmeisesti radikaalistikkin.. ja vaikka mitä! Mutta mitään en kadu, en edes Lexin tapausta, vaikka monesti se edelleen on mielessä ja monta kertaa mä olen sen päässäni kelannu yhä uudestaan ja uudestaan... ja tuun varmasti vielä kelaamaan monta kertaa. Mä edelleen kaipaan sitä, tulenkohan mä enää ikinä kokonaiseksi? Mulla on edelleen ihan hirveä ikävä... ♥ ♥ ♥

Toki on mun ystävilleni ja läheisillenikin tapahtunut vaikka ja mitä, mutta ei ole mun asia niitä käydä tänne erottelemaan. Sen vaan tahdon yhteisesti sanoa teille että mä haluan olla edelleen mukana teidän elämässänne, vaikka elämänne viekin minne vaan. Toisella on uusi rakkaus joka vie paljon aikaa, toisella sairaus, toisella harrastukset, toisella uusi ihminen joka ei ole mun makuun, toisella uusi työ, toisella uusi asuinpaikka, eli teilläkin vaikka mitä. Mutta ystävyys,läheisyys, sen tovon säilyvän.

On aika kiittää tästä vuodesta, kiitos siis Ystävät, Rakas, Äiti, Isä, Kissa, Sisko, Veli, kaverit, toverit, Köntti ja kaikki te jotka olette tehneet mulle vuoden 2008. ♥

Nyt jään odottamaan vuotta 2009... Vuosi vaihdetaan Muoniossa, ja mua taas vähän jännittää... ;)

Rauhallista joulunodotusta!

Joulukuun eka... Mieli mietteitä täynnä. Vuoden loppu vetää mut muutenkin mietteliääks, ja nyt kun tilanteet on hajoamassa käsiin niin sitä miettiin entisä enemmän.
Kun vaan sais tietoon että mikä on paras, mikä oikea ratkaisu.
Kerrankin mun sosiaalinen elämä on mallillaan, ihana Rakas, ihania ystäviä muutamia kavereita. Tallilla on kivaa, Arto on sulkku ja perhe, sen arvoa en osaa edes sanoa. Nyt kun kaikki tää on kunnossa niin miksi, voi miksi sitten on työ joka ei toimi!?

Minä jään miettimään sitä, odottamaan ihmettä sillä saralla, tietäen että joulun ihme on tulossa!

Onneksi ei sattunut pahemmin.

Nainen ratissa... Menin töräyttämään oman Kiani edellisen auton persuksiin. Kialle kävi huonoten mutta kuten monet välittävät tahot ovat sanoneet, "se on vain peltiä, sitä saa utta, ihmisiä ei". Itse menin Jorvin kautta kotiin, jossa sain parannella retkahtanutta niskaa ja kipeää päätä päivän. E tiedä menikö työmotiaavio auton myötä,mutta palannut se ei ole. Nytkin kotosalla ihmettelemässä mitä seuraavaksi...
Niin, auto on jo ehjä, talvirenkaissa ja katsastettu.

Mun eteisessä...

... oli tommoinen! Mieti! Aito! Ei Vuitton!!! :D:D

Siivouspäivä

En tiedä miten teillä kissat pestään, mutta meillä ilmeisesti lavuaarissa :D
Arto pelkää imuria, vaikka meillä on nykyään varmaan markkinoiden hiljaisin masina (Rakas on ihan Apinaa varten sen vaihtanu...<3), pitää kissan päästä imuria piiloon ja tämä on osoittautunut sen vakio paikaksi mutenkin. Miten ikinä voitkaan tehdä ruokaa huomaamatta kissaa??

This used to be my playground...

Viimeiset syksyn värit talteen paikasta joka on mulle ollut... ja tulee aina olemaan tärkeä. Se on puutarha kaupungin keskellä, siellä oon oppinut kaiken, niin hyvän kuin pahan. Sieltä on lähtenyt matkaani niin monet muistot ja niin moni tärkeä asia ja ihmisuhde. Osaankohan koskaan olla tälle paikalle tarpeeksi kiitollinen? Se on ollut hyvä paikka ponnistaa.

Usein unohdetaan mistä ollaan tultu, muututaan siksi mitä ollaan nyt ja historia jää taka-alalle. Ei se kuitenkaan unohdu, me ollaan kuitenkin sitä mistä ollaan tultu. Se on meillä aina mukana.

En ymmärrä ihmisiä jotka ei tunnusta menneittä. Ei menneeseen saa jäädä elämään, mutta muistoja pitää vaalia. Kyllä uusista tuttavuuksista pitää tietää mistä ne tulee, keitä ne on.

Yllätykset on ihania! Vai onko? Missä menee raja mikä yllätys on ihana, mikä pelottava, mikä jopa vastenmielinen?

Itse olen sinisilmäinen ihminen, toisinaan liiankin. Heittäydyn avomielin, avosylin ja kokonaan tilanteeseen. Usein saan tuntea persuksissani jälkeenpäin että kannattiko taas luottaa. Siksi ehkä tieto saattaa yllättää, kyllä mä luulin tietäväni...

Kaikesta huolimatta rakastan edelleen ja menenkin tekemän Rakkaalle iltapalaksi leipiä.

Rakkaudella hevoslapselle <3

Ei paista päivä

Ei millään. Vettä tulee aina vaan.
Sain äsken soiton että voin sanoa hyvästit haavielleni varsasta. Kuinka ollakkaan että juuri se mun varsa on se jolla on kasvuhäiriöitä, skolioosi selässä. Ei siitä koskaan tule muuta kun pihan koriste, joko nurmen päällä jos jollain on paljon aikaa ja rahaa, tai nurmen alla, kun ei sillä mitään tee.
Eläinten kanssa se on karua. Kyllä mä saan skolioosipotilaana elää ja harrastaa ja mun selkää yritetään parantaa ja vahvistaa. Eläinten kanssa se vaan ei kannata, ei ainakaan hyötyeläinten, ja hyötueläinhän hevonen on.

Vittu.

Se sitten taas siitä unelmasta.

Hoo Moilanen...

Jäi sekä heppa että täti huulet pyöreänä ihmettelemään kun kentän reunalle tuli traktori peräkärryn kanssa ja ryhtyi heinää leikkaamaan. "Ai saatana, ruokaa! Ne heittää sitä hukkaan!" Tuumaa varmaan hevonen, "Ai apua, ne tulee päälle! Mihin mä tän laitan?" Tuumaa ihminen.
Lopputuloksena laukkaväistöä kentältä ulos, kylkimyyryä ja levade harjoituksia.
Kyllä meidän uusi valmentaja sanoi että helppoon ceehen voidaan mennä. Missä helpossa ceessä on korkean koulun liikkeitä? Ilmoittaudun heti! :D
Välistä olen kyllä niin hukassa tuon Ratsun kanssa. Mietin että onko tässä mitään järkeä. Päivät on pitkät ja rahaa palaa. Väsyttää ja on märkää. Oikea puoli ei anna periksi, vasen lapa tunkee ulos. Mitä mä teen? Miksi mä teen? Mä en enää jaksa... en ymmärrä... Mutta nyt meillä on uusi ope! Mä uskon ja toivon että sen kanssa "tavan Moilasista" tulee ehkä jopa ratsukko!!

Nyt on syksy. Syksyllä pitää asettaa tavoitteita että ei anna pimeyden ja märkyyden nujertaa. Mulla on pieniä välietappeja ja jokunen isompi juttu. Osa etapeista liittyy ratsastukseen ja itseni treenaamiseen, tietysti myös Ratsuni treenaamiseen. Osa etapeista on jotain ihan muuta. Isot jutut on jo sitten niin isoja että niistä ei uskalla vielä edes puhua.

Nyt viikonlopun vietän kuitenkin ulkomailla! Ihan Tukholmaan saakka pääsen. Lähden rakkaan ja muutavan uuden mahdollisen Ystävän kanssa risteilemään. Hyvää ruokaa ja hyvää juomaa hyvässä seurassa, mitäs muuta hyvään viikonloppun tarvitsee?!

Huoleton on hevoseton!

Tän sortin kaveri olis nyt työn alla. Ei ole oma, olen vain varakuski tälläerää. Köntti on oikein herttainen herra, vähän tahmea, mutta silläkös mun reidet pienenee. Osaa juttuja ja haaveissa koko tiimillä olisi startata jossain koulukinkereissä jopa jo tänä syksynä. Katotaan mitä tuomarit sanoo, vihelletäänkö meidät heti ulos kun maneesiin tulee tonnin edestä lihaa! :D

Kuva on siis meidän ekoilta treffeiltä, nyt ollaan treffattu jo muutama kerta lisää, vielä tarvitaan enemmän deittejä ennen kun voin sanoa olevani suhteessa. Hyvältä kuitenkin tuntuu, näyttämisestä en sano mitään ;D

Kotitiikerin päiväunet

...zzzZZZzzz...zzzZZZzzz...zzzZZZzzz...zzzZZZzzz...zzzZZZzzz...zzzZZZzzz...zzzZZZzzz...

Älä häiritse.

Appelassa, Lapin Muoniossa.

Lähtö matkalle Muonioon tuli yllättäen. pakattiin pikaisesti auto täyteen tavaraa ja lähdettiin koettelemaan parisuhdetta yli 12 tunnin matkalle. Kyllä sielä viihtyi,parisuhde säilyi,tunsin oloni tervetulleeksi ja etelän tytölle oli paljon ihmeteltävää. Matka oli pitkä, mutta koko yön oli valoisaa, melkeinpä paistoi aurinko. Tämäkin kuva on otettu joskus kolmen, neljän aikaan yöllä. Uskomattomia maisemia.

Pieni uskollinen Kiakin sai ottaa hetken huilia jossain Tornion ja Kolarin välimaastossa, kun koko yö oltiin matkaa taitettu.

Pakasaivo, Lapin Helvetti, kymmeniä(??) metrejä syvä jääkauden muovaama järvi. Kymmeniä metrejä pudotusta jääkylmään veteen, keskellä, ei mitään. Muinaiskansat uskoivat että tässä järvessä on kaksoispohja, toisen pohjan alla asuisi haltijoita. Tiedä häntä, mutta kyllä mulla korkeanpaikan kammoisena, mielikuvitusrikkaana ihmislapsena oli siellä sellainen ole että ei me ihan yksin oltu...

USKALSIN!!!
(pyydän kiinnittämään huomiota kauhun sekaiseen ilmeeseen)


Pudotusta monta, monta metriä...

Tällä seitakivellä on muinainen lapin kansa uhrannut elävää ja viljaa ja rahaa jotta jumalat olisi suotuisia vielä seuraavankin vuoden. Mystisen, näin nykypäiväänkin asiasta tekee se että kivellä kasvaa koivu, kun koko ympäröivä metsä on kuitenkin pelkkää mäntyä.... Ja miten yhtään mikään kasvaa kivestä?

Porot pinko pakoon minkä kintuistaan pääsi, kun lapin poika ajoi nilkka suorana soratielä. Mä en tajua mikä siihen mieheen menee kun päästään Lapinläänin puolelle, normaalisti se olen minä joka meidän perheessä luulee olevansa seuraava rallin MM-sarjan voittaja. Toisaalta, Rakkaalla tuntuu olevan enemmän kokemusta erityistaipaleilta :D

He hee! Löysin perille kesäkeleilläkin mökille Suokeroon, missä ollaan muutamia pääsiäisen aikoja vietetty Ylläksellä skimbaten. Niin, silloin mäkin luulin osaavani laskea...

Kohta kotimatkalla missä Muonion joki ja Tornion joki, yhtyy yhdeksi suureksi virraksi. Ääntä kun tähän kuvaan ei saa, ei se ole läheskään niin vaikuttava kun paikanpäällä.

Kävin duuneissa Imatroil.

Kyynel vai Pisara? Sitä mä en vielä tiedä, sen tiedän että ainakin unelma, ja toivon kovasti että Pisara!

Oho... näinkin voi käydä vaikka on kauhukahva.

Hevosten uittaminen on kesäaktiviteeteista siisteintä! Imatralla me uitetaan hepat Vuoksessa. Fiilis on pikkasen erilainen kun hiekkapohjaisessa järvessä.



Yksi sateinen ilta otin kameran mukaan maastoon. Siinä ne menee, Muumi ja lehmät! Ei kun, Jenni ja lehmät!!! ;)
Suuret korvat, suuri sydän <3 Näitä korvia mä tuijottelisin maastossa mieluiten kaikista, onnekseni usein olen ihaillutkin.

Kävin visiitillä (parinkin otteeseen) Yrittäjä-Ystävän luona naapurikaupungissa, Lappeenrannassa. Vaikka mä en ole sielä koskaan vasinaisesti asunu, on mulla siellä aina kovain kotoinen olo. Sen tekee sen paikan henki, ihmiset ja tunnelma.

Lappeenrannan jokakesäinen nähtävyys, Hiekkalinna! Tänä vuonna teelamma Villi Länsi, oli aika vaikuttava, hieno ja komea. Heppoja piti kuvata, tietenkin ;)

Pitihän sitä käydä laskemssa myös ystävän ja kollegan hevoset. Vielä kun sais lähetettyä ne kuvat jotka lupasin, jotka siis otettiin näistä ihanista duunareisa kesätunnelmissa.

Mites sitä sais päivitettyä...

Yritän lisäillä tänne nyt noita kesäkuveja, ihan siksi että päästään käsiksi myös tähän kesän jälkeiseen aikaan. Loma meni, ihan muksasti, mutta ei oikein niin kun olin suunnitellu. Asiat järjestyi kuitenki, onneks, vaikka välillä näyttikin helvetin huonolta...
Mutta ei sitä kai ikinä voi tietää mitä huomena tapahtuu?

Eilisen muistaa, siksipä laitankin vähän "eilisen muistoja" lomalta.

Lomalla, mökilä,VIHDOIN!

Matkaa tehdään sateessa... itsehän en pystynyt erinäisistä syistä kuskina toimimaan, siksi pysyinkin kuvaamaan. Kiitos Ystävä että lähdit mua ajeluttamaan lomalle. Oli kivaa!

AALTOJA! RUMAR! eikun ALMAS! Siis me kutsutaan tätä Rumarin rannaksi, vaikka oikeastaan tää on Almas, mutta lähellä rumarin kylää. Maailman ihanin biitsi, ei mitään palveluita ja samat kesäasukkaat vuodesta toiseen. Ranta on siis yksityinen ja tiestä rannalle käydään kovaa vääntöä saarelaisten kesken. Me onneks voidaan ajella sinne suhteellisen hyvin mielin kun melkein alkuasukkaita ollaan ;)
Oli pakko testata Rakkaa kameran digitaalizuumia, ei huono ollenkaan. Tää kyseinen majakka on arviolta hyvin kaukana rannasta ja yllättävän selkeän kuvan siitä sai vaikka koeotoksia pitikin madoliinikäden ottaa varmaan sata...

Mikäs siellä rannalla aurinkoa palvoessa ja purjeveneitä katsellessa. Siinä silmä lepää kun valkopurjeet lipui ulapalla.

Peto mikä peto. Mä opin uimaan melkein ennen kun opin edes kävelemään. Vähän oli vesi itämeressä vielä kylmää heinäkuun alussa, pakko siellä oli olla, ja ihanaakin se oli!

Myöhästyneet Juhanuskuvaset

Vihdoin sain kuvia omaltakin kameralta tänne. Hiljalleen päivitän siis kesääni, aloittaen Juhannuksesta jota juhlin Ystävän, Rakkaan ja Kissan kanssa Ystävän äidin kaupunkiasunolla. Uskokaa tai älää, toi kaikki vehreys vaan kiven heiton päässä Helsingin ytimestä!!

Perintöä odotellessa.... :D

Jätin sitten piuhan kotiin...

Kovasti on kuveja otettu Kaakon reissulta, mutta blondi viisaana jätti kameran piuhan kotiin niin kuvat on hyvässä tallessa kamerassa.

Kerronpa uteliaille kuitenkin että hyvin pyyhkii ja hengissä ollaan, kaikesta vesisateesta ja pitkistä päivistä huolimatta. Mä taidan aikalailla tykätä tästä tuntienpitämisestä ja heppahommista kun jaksaa aina vain innostua asiasta vaikka päivät on vetisiä ja pitkiä.

Oon päässyt ratsailemaan muillakin hevosilla kun Ponilla, se on oikein tervettä se. Oon kyllä ollu Poninkin kanssa kerran valmennuksessa mun entisen valmentajani tunnila, se onneks sanoi että talven aikana on selvästi hommia tehty. Hyvä kuulla mielipide joltain joka on meitä ennen kattonu, talven aikana kun kmonesti oon käyny monologia siitä että olenko mä helkkari jämähtäny puska B tasolle sittenkin. En, onneks!

Ihania on ollut täällä ratsia niin Urvi, Vappu, Tammi kun Aivakin, pitäs jotku kivat fotot niistä saada niin kotiin kun pääsen alan tosissani päivittämään tänne fotoja.

Niitä odotellessa vielä loppuviikko nupit kaakossa, yrittäkää jaksaa käydä lukemassa ne kolme mun blogini lukijaa ;)

Päivitys.

Mä lähden mökille, mulla alkoi loma!!!!
Yritän kärpätä Rakkaan kameran mukaan jos sais myös ajankohtaisia kuveja tänne jatkossa.

Enemmittä puheitta, terppa!!

Jopas oli Juhannus...

Hyvä juhla. Hyvää ruokaa, hyvää seuraa ja hyvä mieli loppuenlopuksi.

Siitä sitten liene alkoikin sade-ja vitutuskausi. Tuntuu että kaikki menee vaikeamman kaavan mukaan. Kesä ei tunnu tulevan millään, aina sataa ja mun mieleni heittää häränpyllyä ja kaikki asiat tuntuu kaatuvan päälle. Mä tahtosin metsään huutamaan. Tuntuu että huutaminen on ainoa asia mikä enää tähän sisällä vellovaan skeidaan auttaa. Jollainhan se on ulos saatava! Fyysinen rasitus ja tuska taitaa olla ainoot mitkä helpottaa henkistä tuskaa.

Paskat musta puhumaan on. Mä osaan vaan huutaa.

Paskat mä voin rakentavaa kritiikkiä kuunnella. Mä vaan loukkaannun ja suutun.

Paskat musta...

Laitoin oheen kuvan 6. minuutin kummitytöstä, siksi kun se saa mut aina hymyilemään, se on ihana! ♥
Muutenkin asianosaiset tietävät että kuva on ajankohtainen, sillä lihaisilla illoilla on usein seurauksia, hyviä ja huonoja.

Opiskelen kuvien laittoa

Kappas! Opiskelen itse näin ajankuluksi tätä kuvan lisäilyä tänne blogiin. Kiinnostavampi tää varmasi on kun kuvankin saa aikaiseksi. Tässä siis Poni. Ihana ja kultainan tyttöhevonen. Poni on just saanu uuden takin, siinä on vaaleanpunainen reuna! Nyt on Poni siis kesätöissä, kuva ei ehkä sen vuoksi ole kaikkein kesäisin. Mutta näissä kisoissa Poni loisti! Hyppäs 80 cm tupla nollan, vaikka ei mikään estetähtönen varsinaisesti ole. Mutta mun tähtönen kyllä ♥

Miksi mä en osaa ostaa kenkiä?

Luulisi että kengät voisivat olla mun intohimo. Rakastan shoppaamista, rakastan saada uusia asioita, rakasta kaikkea mikä kimaltaa, rakastan että omistan kauniita juttuja. Lihoineni en voi vaatteita shopata, ja olen liian äijä shopatakseni laukkuja, mutta kenkgät, ihanat, kauniit pienet ja herkulliset kengät. Mun jalan kokokin on sopiva 38-40 (totta, laaja skaala, mutta monosta riippuen)joten kenkiähän löytyy. Myönnän, olen tänä KESÄNÄ ostanut itselleni kolmet kengät, mutta mikä perkele siinä on että ne kaikki hiertää?

Kotona on nurkat ja kaapit pullollaan kivoja pikkukenkiä(arvatkaapa kuinka Rakas näistä tykkää...*tsih*), käytän vain ja ainoastaan kulahtaneita mokkakikkeleitä ja risoja lenkkareita. Tänäänkin mulla oli töihin tullessa jalassa kauniit, kiiltävät mustat ballerinat, niissä on koristelu, ja pikku niittejä kärjessä, mutta nyt istun työkoneella SUKAT jalassa... Siksi että sattuu, välillä laitan kengät jalkaan jotta saisin niitä vähän venymään, muokkautumaan mun jalkaani. Illalla pitäsi mennä kaupunglle tyttöjeniltaan (ruokaa, leffaa ja drinkkejä) mutta sukkasillaniko mä siellä kävelen?

No onneksi huomena on Juhannus! Saa rehellisesti olla avojaloin. Pitää muistaa lakata varpaankynnet, sillä hoidetut varpaankynnet on lähes yhtä kauniit kun kengät ;) Tietenkin on luvattu kylmää ja vesisadetta, mutta kaupunki-puutarha-juhannusta se ei haittaa. Me ystävän kanssa grillataan satoi tai paistoi, saunotaan ja juodaan kuplivaista sopivasti! Kukaan ei kuse nuotioon, kaadu teltan päälle, pölli kamoja tai huku järveen. On ihanaa ja turvaisaa.

IHANAA JA TURVAISAA JUSSIA!!!

Sain sähköpostia...

ja kopioin sen nyt tänne koska siinä on ihan kamalasti viisaita sanoja:

Kuusivuotiaan näkemys koiran tarkoituksesta.
Eläinlääkärinä toimiessani minutkutsuttiin tutkimaan erästä Irlannin susikoiraa nimeltä Belker.Koiran omistajat, Ron, vaimonsa Lisa ja heidän pieni poikansa Shane, olivat kaikki hyvin kiintyneitä Belkeriin, ja toivoivat ihmettä. Tutkin Belkerin, ja totesin, että se oli kuolemassa syöpään. Kerroin perheelle, ettemme voineet tarjota tälle vanhalle ja rakastetulle koiralle mitään muuta kuin eutanasian. Se voitaisiin tehdä heillä kotona, ja näin saattaa Belker turvallisesti, omien ihmisten ympäröimänä, viimeiselle matkalleen.
Tehdessämme valmisteluja Ron ja Lisa sanoivat, että voisi olla hyvä, ettäkuusivuotias Shane olisi myös läsnä. Heidän mielestään Shane saattaisi oppia jotakin tästä kokemuksesta.
Seuraavana päivänä tunsin tutun kuristavan tunteen kurkussani katsellessani Belkeriä ja perhettä, joka ympäröi sitä. Shane vaikutti niin rauhalliselta silittäessään vanhaa koiraa viimeistä kertaa, että aprikoin, tiesikö hän mitä oli tapahtumassa. Muutamassa minuutissa Belker nukahti rauhallisesti viimeiseen uneen. Shane vaikutti hyväksyvän Belkerin poismenon ilman mitään vaikeuksia.
Istuimme kaikki hetken yhdessä puhellen siitä surullisesta tosiasiasta, että eläimet elävät ihmistä niin paljon lyhyemmän ajan. Shane, joka oli kuunnellut hiljaisena keskustelua, virkkoi: "Minä tiedän miksi".
Yllättyneinä me kaikki jäimme kuuntelemaan. Se, mitä hän sanoi seuraavaksi,hätkähdytti minua. En ollut koskaan kuullut yhtä lohduttavaa selitystä.Hän sanoi:
"Ihmiset syntyvät siksi, että he voivat oppia, miten eletään hyvä elämä. Että rakastetaan ja ollaan kilttejä toisilleen, eikö totta?"
Sittenhän jatkoi:
"No siis, koirat tietävät jo tämän, ja siksi niiden ei tarvitse elää niin pitkään."

Elä yksinkertaisesti. Rakasta anteliaasti. Välitä syvästi. Puhuystävällisesti.

Muista: jos koira olisi opettajasi, oppisit monia hienoja asioita.
· Kun rakkaasi tulevat kotiin, mene aina iloisena tervehtimään.
· Älä koskaan kieltäydy hupiajelusta.
· Kokemus raikkaasta ilmasta ja tuulesta kasvoillasi on silkkaa hurmiota.
· Ota nokosia.
· Venyttele ennen ylösnousua.
· Juokse, telmi ja leiki päivittäin.
· Hae huomiota ja anna ihmisten koskettaa sinua.
· Vältä puremista silloin kun pelkkä murahdus riittää.
· Lämpiminä päivinä pysähdy makailemaan pehmeällä nurmella.
· Kuumina päivinä juo runsaasti vettä ja lepäile varjoisan puun katveessa.
· Kun olet onnellinen, tanssi ympäriinsä ja heiluta koko kehoasi.
· Riemuitse pitkän kävelyn tuottamasta silkasta ilosta.
· Ole uskollinen.
· Älä koskaan teeskentele olevasi jotain muuta kuin mitä olet.
· Jos jokin tarvitsemasi on haudattu syvälle, kaiva kunnes löydät sen.
· Jos jollakulla on huono päivä, ole hiljaa lähellä ja nyhjäise hellävaraisesti.

NAUTI JOKAISEN PÄIVÄN JOKAISESTA HETKESTÄ

Itkin kun luin tämän. Se on niin totta. Tähän tahtoisin linkittää kuvan Lexistä, viimeisenä päivänään järven rannalla. Tietämättä mitä on edessä, mutta täysin tietoisena siitä että on elänyt hyvän, täydellisen elämän.

Rauhaa rakas.

Ottakaa ihmiset opiksenne eläimistä, ne tietää asioista enemmän kun arvaattekaan.

Julkisliikenteen varassa

Päätin lainata ajokorttiani posiilille. Nyt olen siis joukkoliikenteen vankkumaton kannattaja.

Tää mun autoton aikakauteni alkoi mitä mahtavimmissa merkeissä, aurinko paistoi lämpimästi kun kesävaatteisillani kävelin ostamaan arvoa matkakorttiin paikalliselta Ärrältä. Mikäs siinä busseillessa ym kun on kesä ja ihanat ilmat, saa samalla aurinkoa!
Tietenkään mun matkakorttini ei toiminut. Aikamme siinä renkattuamme, sanoi täti Ärkkärin että sorry, laite ei vaan lue sitä... Mitäpäs siinä muuta kun junalle, 3.80(!!!!!!!!)kertalippu ja Rautatieasemalle HKL:n palvelupisteeseen korttia uusimaan.
Palvelupisteessä oli oikein mukava täti ja vaihtoikin mukisematta mun kortin uuteen ja samalla sain ladattua edullista aikaa, 25 päivää vain 66,35. Ei bensakaan mitään halpaa ole, mutta ei ole tämäkään, pitää nyt sitte ajella bussilla ja kavereilla niin perkeleesti.
Reippailin siitä sitten metroon, joka ilokseni liikkuu 8 minuutin välein näin kesä aikaan. Mulla tän kaiken seikkailun jälkeen oli ruhtinaalliset 15 minnuuttia aikaa ehtiä töihin. Metro tulikin sitten joskus ja tietenkin puhuin puhelimessa niin aktiivisesti että matkustin Sörkän ohi. Jäin sitten Kalasatamassa pois, eikä siitä pitkä matka tänne duuniin ole kävellä, ilmakin on kun morsian, mutta mun kengät hiertää niin saatanasti että meinas oksennus tulla kun sattuu!!
Nyt on vasemmassa jalassa viisi rakkoa, oikeassa neljä, enkä ihan tarkaan tiedä millähän täältä kotiin pääsen. Steissillä ei ole kiva kulkea avojaloin... enkä mä ihan heti tonne Kurviinkaan paljailla jaloilla himoitse.

Näin siis mun elämässä. Tää on niin mua!

Onneks lauantaina pääsee Mustikoimaan maastoon. Rakas on luvannut mun, kriminaalin, sinne viedä, tiedä mitä meinaa sen aikaa tehdä, mutta on se vaan kulta ♥ Eilenkin on leikellyt Kissalta perskarvat kun Kissalla oli maha löysällä. Siitäkös Kissa riemastui! Ja Rakas kans...
Pitääkin tänään mennä varoen kotiin.... Taksilla varmaan :D

Taas uusi elämä, uusi vuoro.

Kävin pitkästä aikaa Imatralla. Oli oikeinkin viihtyisää! Kevät on niin ihanaa aikaa, jotenkin sitä unohtaa talven ja syksyn synkeyden, ja jaksaa nähdä asiat vaan valoisalta kantilta. Onhan mullakin syyni miksi mä Imatralla enää vaan käyn , enkä siellä asu, mutta kummasti ne keväisin/kesäisin unohtuu. :D Oli ihanaa tavata tuttuja, olla ulkona, katsella hevosia ja ennenkaikkea varsoja! Mä rakastuin taas ♥ Vaikka Vapun uusi poikanen onkin ihana, söpö ja pieni, niin jotenkin se Sara mun sydämeen osui jälleen. Mietin että ehkä meillä kuitenkin on yhteinen tulevaisuus...

Nyt on taas opeteltava uuteen arkeen. Poni lähti sunnuntaina laitumen kautta kesäduuniin ja mä löystyin heti. Tuntuu että housujen vyötärö kiristää jo enemmän kun viime viikolla ja liikkuminen on vaikeampaa. Mua ei vain yhtään huvita mennä salille oikomaan jäseniäni, se vaan ei ole mun juttu ei. Jotain pitää kuitenkin tehdä, huomasihan sen jo maanantaina kun olin ollut vaan töissä niin en yöllä saanut nukutuksikaan. Eilen kun kävin tallilla siivoamassa romuni ja juttelemassa tuttujen kanssa, nukuin viime yönä kun tukki.
Tiistaina aamullakin heräsin, kun kuulin kun Rakas tuli kotiin, tänä aamuna vaan haistoin sen tuoksun kun se tuli nukkumaan ja lähentelin peiton alla ;)

Mä tajusin eilen illalla että mä olen ihan koukussa mun mieheen. Se on kamalan pelottava tunne, samalla se on ihan huikaisevan pyörryttävä tunne, parempi kun rakastuminen ja alkuhuuma. Mä en olekkaan eläessäni koskaan tuntenut näin. Samalla kun mun on vaan niin hyvä olla sen kanssa, on mun niin helppoa olla, mutta samalla niin raastavaa. Silloin tajuaa että tää on nyt jotain suurta, suurempaa kun koskaan ennen. Kerrankin mulla on olo että mä oikeasti rakastan. Sitä vaan en ole vielä kyseiselle henkilölle kertonut, en uskalla, pelkään kuitenkin että kupla puhkeaa. Koska mun skeptisellä luonteella ei voi uskoa että tää voisi päättyä hyvin... Vaikka miksi ei vois, miksi nyt ei vosi olla mun vuoro?

Ehkä nyt on . Se jää nähtäväksi.

Joku seuraa blogiani...

...salaa! Tai ainakin tuntuu siltä. Mutta siis tuskin kuitenkaan :D
Välillä vaan tapahtuu hassuja asioita, juuri kun niistä on ollut puhetta. Yhdessä edellisessä työpaikassa tällasia sattumuksia kävi useemminkin, ja me tultiin työkavereiden kanssa siihen tulokseen että siellä on kuuntelulaitteet! :D Koska miten muuten ikinä niin olisi voinut käydä?

ouh...

Nyt on niskat jumissa... Eikä kukaan niitä hiero. Jotenki on ollu viikonloppuna tyyny huonosti ja sitten tää koneella jumittaminen jumittaa selkeesti muutakin kun aivot.

Aamulla olin tallilla, juoksutin Ponin, se oli taas ihan vatipää ja pimee. Ihan sen takia päätin juoksuttaa kun eilinen rento maastolenkki muodostuikin uukkareiks kentällä, korkeaksi kouluksi pellolla ja juoksuttamiseksi maneesissa. Kiva kun Poni lähtee Imatralle sunnuntaina ja se on nyt ollu ihan seko. Hieman saavat Imatralla miettiä mitä ihmettä me ollaan puuhattu jos toi ei tosta nyt tokene.

Kotiin pitäsi kohta lähteä. Ihanaa. Pitäs ainakin olla. Mulla on vaan sellainen tunne että kovin kaivattu henkilö sinne mä en ole. Hieman on alkanut mietityttää tää asumisjärjestely... Kuitenkin kysymys on kaiketi kahden kaupasta, mutta musta tuntuu että mua ei oo oikein otettu kaupassa huomioon. No konkreettisesti ei ainakaan. Kaupassa kun tää toinen käy, ostaa se vaan sen verran mitä itselle tarvii, ja mitä itselle mieleen tulee. Niin no, kait munkin pitäsi sitte ajatella vaan sitä itseäni investoinneissa ja tekemisissäni. Mutta kun en oikein osaa.

Uusi lehti.

Pitää kääntää uusi lehti. Lexi on poissa, ikävä jäi. Lähtö oli kaunis, olin mukana loppuun asti, rapsutin korvan takaa kun tyttö nukahti omalle paikalle kuusen juurelle, rapsutin edelleen kun sydän lakkasi lyömästä. Kannoin rakkaan ystäväni omaan koriinsa, joka oli kuopassa, jossa vahti nyt nukkuu ja taloa vartioi. Aina.

Nyt on koti tyhjä ja sydän ihan kamalan täynnä kaipausta. Päivä kerrallaan etenen ja ihmettelen.

Kun tulin keskiviikkona kotiin, kaappasin Arton syliin, "Arto Ainutlaatuinen", sanoi Rakas. Ja sitähän se nyt on. On mulla viellä Poni, mutta sekin lähtee kesätöihin kuun lopussa. Sitten mulla ei ole kun aikaa... Meni kesälomasuunnitelmatkin vähän uusiks, syystä ja toisesta. Eli edelleen, mulla on vaan aikaa. Se on mulle vieras ja pelottavakin ajatus. Mulla ei ole mitään velvoitteita, ei kiireitä eikä tekemistä.

Harjoitellaan...

Tuomio.

Ei kestänyt mun koiran keho tän elämän rasitusta. Mä en ikinä tule näkemään koiraani vanhana, me ei sittenkään saatu yhteistä vanhuutta. Lonkat on luutunut pahaksi klimpiksi, ei se niitä aro, ei ne enää satu, mutta luutuminen sen kehossa jatkuu. Ei ole koirallekkaan oikein pitää sitä väkisin elossa. Koira on eläin joka on luotu liikkumaan, juoksemaan. Annoin eilen sille lääkettä reilun 50 kilon mukaan, vaikka koirani painaa n.35, siltikin se ontuu, se ei mitenkään voi ontua kipeyttään, se ontuu siksi että sen jäsenet ei ole terveet.

Ainakin toivon tehneeni oikean ratkaisun. Nyt odotetaan kaivuria pihalle, että voidaan kutsua lääkäri kylään. Sitten saa mun kaunottareni juosta taas ilman kipua ja jäykkyyttä. Onneksi nykyään asia voidaan hoitaa niin että mun rakkain ystäväni ei ehdi tajuta asiaa. Mun pitää vaan itse yrittää pysyä kovana, Lexin tähden. Se ei saa nähdä kun mä murrun, sillon se ymmärtäisi ja huolestuisi, ja sitä mä en halua.

Tää odottaminen on pahinta. Nyt mä pystyn vaan kauhulla odottamaan mitä elämä on kun se, jota rakastan eniten, on poissa. En mä mitenkään vielä voi tietää miltä se tuntuu, en voi, kun en ole koskaan sitä kohdannut. Mä en tahtois ajatella asiaa kokoaikaa, mutta mitä muuta voin? Töissä yritän keskittyä hommiin, oon saanut tänään aikaiseksi enemmän paperihommia kun normaali viikolla yhteensä, siltikin olen itkenyt jo kolme kertaa. Itku vaan tulee, en mä sille mitään voi. Leukaperiä kiristää, silmät kostuu ja nenä alkaa vuotamaan. Mä tiedän näyttäväni kamalalta, mutta mua ei kiinnosta. Mua ei kiinnosta enää mikään.

Täytyy vaan muistuttaa itselleni että suurinta rakkautta on päästää irti kun aika on kypsä.

Pelottaa.

Nää on näitä asioita joita pelkää pitkään, joita tietyllä mielellä odottaa pelonsekaisesti kokoajan. Mä vien huomena mun koiran lääkäriin, ja aina tällaisissa asioissa on mahdollisuus että mä tulen sieltä yksin takaisin. Melko varmaa on se että mä en tule sielä onnellisempana takaisin. Nyt vaan pelottaa niin perkeleesti. Just viimeksihän mä näissä asioissa tänne kirjotin. Ei kai olis pitäny...

Aamulla melkein riitelin Rakkaan kanssa. Se selaili netistä yliopiston opintolinjoja ja puheli itekseen että kumma kun ei mitään löydy. Mä kyselin että mitä se etsii ja se kertoi sopineensa duunikavereiden kanssa menevänsä opiskelemaan jotain kursseja. Ihan kiva... Meinasikohan se mulle koska kertoa? Se on muutenkin vaihtamassa duunia, aloittamassa opinnot ja nyt vielä lisäopintoja. On se mukava että kavereiden kanssa asioista sovitaan ja puhutaan, millonkohan niistä olis korrektia puhua avovaimolle. Koska niin, ihan hänen omin sanoin, mä olen sen avovaimo.
Kyllä mä loukkaannuin. Lähdin töihin sanomatta mitään, mutta unohdin puhelimen kotiin joten palasin sen hakemaan. Ehdin vaan sanoa että "Unohdin..." kun toinen jo siinä "mä ihmettelinkin mistä sä suutuit?" Minä: "mun puhelimen" Rakas: "Ei kun pusun" Sano siinä sitten mistä oot vihainen... Olin hiljaa, selitin vaan että työt vituttaa, en ole sille suuttunut. Vaikka olinkin.

Käyköhän tässä niin että luisun takaisin siihen "kaikki ok"-tilaan. Sellainen mä joskus ennen olin. Jees, jees-mies. Mun pitää taas opetella puhumaan. Asioista asioiden oikealla nimellä. Mä toivon niin että ystävät auttaa mut takaisin siihen missä jo kerran oltiin. Yksin en pysty, sen mä tiedän, ja niiden avulla pystyn, senkin mä tiedän. Pelastetaan se mitä pelastettavissa on, ennen kun on liian myöhäistä.

Toivottavasti huomenna en saa kuulla että liian on myöhäistä. Sitä mä en kestä.

Luopumisen tuskaa.

Oli ihana raikas ilma tänään. Tottakai mun mielestä on ollut ihanaa kun ollaan saatu nauttia lämmöstä näin jo toukokuun alussa, mutta jotenkin tänään aamulla tallille mennessä oli helppo hengittää.

Kun alotin ratsastamisen Ponilla, vajaa kaks vuotta sitten, en mä arvannu mitä kaikkea me tullaa kokemaan yhdessä. Enkä mitenkään oasnnut edes odottaa että siitä pikku tyypistä tulisi mulle näin rakas. Nyt kun on Ponin kesätöihin lähtöpäivä sovittu, mua ahdistaa ihan kamalasti. Onneksi on sovittu myös että kun kesäleirit päättyy, tulee Pomppu mun luo takasin. Miten luopuminen, vaikkakin vain hetkeksi voi aina olla näin hankalaa?

Kaikkihan me ollaan täällä saatu vain lainaksi. Mikään/kukaan ei ole meillä pysyvästi. Miksi sitten ihminen suree niin lohduttomasti kun pitää luopua jostain? Ystäväni Chili kirjoitti blogissaan kuolemasta, mainitsi siinä kuinka maan päälle jääneille tulee kuollutta ikävä, siksi että ovat menettäneet tämän. Onko suru kuolleestakin vain pahaa oloa ,kun on joutunut luopumaan jostain itselle rakkaasta?

Usein satun suremaan rakkaiden poismenoa jo etukäteen. Eläimiä ottaessani olen tiennyt ne lyhytikäisemmiksi kuin minä. Mutta miksi silti ekana iski paniikki koiran lopettamisesta, kun kuulin sen käyttäytyneen vaarallisesti? Tiedän että koirani ei ole paha, ei vihainen, se on vain vanha. Sille pitäisi taata arvokas, onnellinen vanhuus. Onko se sitten mun luonan, vai siskoni luona, en tiedä. Tuntuu sitä että jos se on mun luona, olen minä vastuussa siitä koska se päivä tulee, sillon voisi sitä päivää siirtää, ehkä hamaan tulevaan. Mutta ihmisen velvollisuus on päästää eläin piinasta kun aika on kypsä...

Miten mä taas karkasin kelailemaan synkkiä? Ponin kesätöistähän tää lähti! Ja Pomppu tulee takasin, ja Lexi elää, ja Arto. ♥ Mulla on vanhemmat elossa, ja sisaret, ja ystävät ja Rakas ♥ Mitä ihmettä mä tässä murehdin, kauniina kevätiltapäivänä.

Ulkona vaikka onkin viileää, paistaa silti aurinko ja kevät synnyttää jatkuvasti uutta!

Iloista Vappua!

Tänään kun tulin töihin ajelin ihan vapun kunniaks Kaivarin kautta. Ai että teki mieli jäädä Carusellin tai Ursulan terassille aurinkoa ja kevättä ihmettelemään! Mutta tänne byrooseen se vaan oli tultava. Katselin siinä samalla, vielä kansoittamatonta Ullanlinnanmäkeä ja kaiholla ajattelin menneen ajan vappuja. Sillon pienenä oli jännää kun aattona sai ilmapallon ja jotain krääsää vapputorilta. Vappupäivänä mentiin aina Kaivariin, Faija käväs laulamassa ja me Mutsin kanssa tavattiin niiden tuttuja, sen jälkeen käytiin Finlandia-talolla vappumatineassa ja sitten Dipoliin syömään. Mä söin aina paljon paahtopaistia! :D. Illan kruunasi "kahvit" vanhempieni tuttavien luona.
Nyt on ajat liikaa muutuunu... Ei kukaan taida mulle palloa ostaa, ja ite jos ostaa, on se vähän tyhmää. Vapputorille en uskaltaudu, sielä saa suihkuserpenttiiniä silmään tai skumppakorkista otsaan. Kaivariin en yksinäni mene, se tuskin selityksiä kaipaa, Matineastakaan en tiedä että vieläkö niitä edes järjestetään? Lounaan taidan syödä kotona ja aika on korjannut pois lopun vapunpäivän huveista. Mikä siinä on kun karnevaalitunnelmaan ei oikein tahdo päästä?

On mulla ollut hienoja vappuja lapsuuden jälkeenkin. Myltisllä oli aina ihan oma menonsa, muutamana vuonna olin ystäväni Ariitan mökillä ja pari vuotta on mennyt Imartalla. Nyt vaan jotenki tuntuu että mikään ei innosta, mitään ei jaksa järjestää. Mua kaiketi ahdistaa se että enää ei ole mitään vappu perinnettä. Niin, enään, tai vielä. Exän kanssa yritin sellaisia luoda, mutta exä onkin jostain syystä exä... Nykyinen näyttää olevan töissä aina kun on jotain tapahtumaa, joten luo sitten perinnettä siinä keskenäsi.

Olen siis päätynyt menemään ystävälleni Sannalle syömään. Karnevaalia siitä tuskin saadaan, mutta uskoakseni ihan mukava ilta. Ruoka on varmasti hyvää,juomaksi on ainakin simaa ja seura myös loistavaa, tietenkin! Ehtiihän niitä perinteitä luoda myöhemminkin, vai tulisiko tästä se perinne sittenkin?
Mikäli juhlat menevät mönkään, ei ilmoja tänävuonna siitä voi mitenkään syyttää! Arska paistaa ulkona, sinne pääsyä odottelen siis kieli pitkällä. Vaikka täällä pitääkin ainakin kuuteen odottaa sillä "se yksi mies" saattaa tulla juuri sekunnin yli... *huoh*

Ikävä jo viikonloppua!

Täällä kirjoittelee lääketieteellisesti TEREVE ihminen! Eikö sen pitäs olla mukavaa? Kaikkihan me haaveillaan terveydestä ja hyvinvoinnista. Mä vaan kun en voi hyvin. En yletä tyyliin solmimaan kengänanuhoja ja hengästyn juostessani bussiin. Ai mikä mua vaivaa, no LIHAVUUS!
Vaikka oonkin tällainen valtamerialus, on lääkärit sitämieltä että kaikki on hyvin. Tietenkin kun kerran kokeet niin osoittaa... Apua ei saa tämmönen tankki, pitää olla sairaalloisen lihava, ja jos minä en sitä ole niin huh huh....
No ei auta kun taas vaan jatkaa näissä mitoissa. Vaikka kuin tarkkailen mitä syön, liikun ja elän terveellisesti, niin aina vaan kinkkaa vaatteet ja pelissä on vastassa kammotus. Se ei oo kivaa...

Iloisin miettein siis tähänki viikkoon. Kait mua taas alko ahdistaa kun viikonloppuna oli niin ihana ilma ja olis voinu kulkea pikkuvaatteissa jos olis kehdannu. Olin myös katsomassa ystäväni estekisoja, ja tajusin taas niin selvästi että näillä läskeillä mä en ikinä pysty ratsastamaan hyvin. Kehon hallinta vaan ei tule olemaan samaa luokkaa kun normaalipainoisella. Eikä ne valkoiset (tai no minkään muunkaan väriset) ratsastushousut kovin eroottiselta näissä jaloissa ja tällä perseellä näytä!

Sain kuitenkin viikonloppuna siemenet itämään, jos vaikka siinä onnistuisin. Voisin vaihtaa alaa (ah, se olis niiiiiiiin ihanaa...) ja ryhtyä vaikka puutarhuriksi! Kasvihuoneita vaan ei ihan tosta noin vain pystytetä, joten ei musta puutarhuriaKAAN tule... En sitte tiedä että mikä tulee.

Mä haluaisin että olis jo perjantai! En kyllä ymmärrä sitä biisiä "miks ei aina voi olla perjantai, perjantai..." Hitto, jos aina olis perjantai, ei ikinä olis lauantai, olisko vähän kamalaa!? ;)

Kamalasti pohdittavaa taas. Pitäsi varmaan etsiä jostian joku ystävä joka jaksaa kuunnella kun Blondia taas ahdistaa. En vaan aina kehtais mennä ruikuttamaan. Olis kiva jos olis joskus jotain mukavaakin juteltavaa.

Ok, taas mä valitan! :D Ehkä ulospäin en anna sit niin masentunutta kuvaa, Rakaskin tänään ihmetteli että mihin mä sitä lisäenergiaa tarviin. Todennäköisesti se kuitenki tarkotti sitä, kun oon taas viimeyönä nähny jotain action-unia ja riehunu sängyssä niin et toinen ei saanu kunnolla nukuttua... Ilmankos päivisin väsyttää kun yöllä oon toimintasankari! Nih!

Railakas perjantai-ilta

Ei onnistunu kuvitus tänäänkään...
Ystäväni Tiina kävi lasillisella ja sen piti nevoa mua blondia miten lisään linkit tekstin ja kvat blogiin, mutta tuloksen saatiin neljä "pentua" ja pienet varpajaiset. Eli neljä netin välilehteä auki, ja lasillinen ja savuke päälle, ei kuvia, ei linkkejä. NYT kun Tiina tossa kolme minuuttia sitten poistui, aukes yhteys. Että kivat mulle!

Nyt sitten juon lasillisen yksinäni ihan vaan perjantain kunniaks ja siitä ilosta ettei tarvi mennä töihin pariin päivään! Kirjoittelen tunnelmia ihan ekaa kertaa kotoota. Jos kirjotusvirheitä on erityisen paljon, johtuu se vieraasta näppiksestä, ainakn kirjoittaminen tuntuu tökkihän harvinaisen paljon! Rentoudun nyt vaan kotioloissa, huomena aamulla tallille taasen ja päivällä tuleekin Rakas jo kotiin. Mulla on ollu sitä ikävä, toivottavasti silläkin mua.

Toivottavasti tää nyt tallentuu... Mä en ole se meidän perheen hifi-ihminen! :D
Meen ruokkii kissan, sen mä ainakin osaan....

Loppuviikkoa mennään.

IHANAA torstai!
En jaksais ihan edes huomista ehkä kuitenkaan. Mutta pakko on.
Olin aamulla tallilla jo kasin aikaan. Oli ihana aurinkoinen kevät aamu ja mä menin Ponin kanssa maastoon. Pois mennessä oli Pomppu normaalin kummissaan, mut se oli kai päättäny olla super kiltti kun ei ritoloinu kertaakaan koko reissulla. Laukattiin pellolla aamukasteessa kovaa kahdestaan! ♥ Aivan sanoin kuvaamaton fiilis kun tunnet sen kaiken voiman ja massan vyöryvän vapaana sun alla, vapaana, mutta kuitenkin sun hallinnassa. Ei sitä voi kuvailla, se pitää kokea!

Hoivailin Ponin tarhaan ja huomena uudelleen aamulenkille. Vaikka aamusin tuntuu niin kamalalta herätä ennen seiskaa, niin kyllä siellä tallilla jo unet kaikkoo silmistä. Ainakin siks aikaa että ne voi tulla takasin täällä töissä. Tää ei ole yhtään mun juttuni... Pakko täällä kuitenkin on teeskennellä ihan jo rahan takia. En mä missään nimessä meinaa poistua ennen kun oon jotain muuta löytäny. Mut tää niin ei oo mun juttu! Mä vaan en tiedä mikä mun juttu on... Ilmeisesti mä olen hyvä teeskentelemään ja valehtelemaan kun kukaan ei tunnu tajuavan kuinka hirveetä täällä on. Mä en enää jaksa edes hymyillä, en edes leikkiä että mua ei loukkais ton yhden päänrääpimiset tossa. Joku päivä mä viel sanon noille pomoille että mä en jaksa, mä en voi tehdä töitä sen kanssa. Mä olen kuitenkin aikuinen ihminen, ymmärrän puhetta, enkä ole mitenkään vammautunut, käsittääkseni. Luulisin että mullakin on jotain arvoa.

Huh, menee taas synkistelyksi, ei kva, eikä lainkaan tän blogin tarkotus!
Jos perjantaina saisin kuvitusta tänne lisää... Toivossa on hyvä elellä juu!

Aarrekarttaa

Ihana, aurinkoinen päivä! On syntiä istua sisällä töissä. Vaan rahaa on saatava jotta voi toteuttaa ainakin osan haaveista. Haaveiluahan mun elämäni pääasiassa on. Haaveilua siitä mitä kaikkea olisi ihana tehdä ja saada ja saada aikaiseksi. Jo pienestä pitäen oon rakentanut pilvilinnoja. teininä tuli haaveiltua vaikka mitä ja nyt aikuisena uneksin vähän siitä ja tästä.

Yksi tuttuni kerran kehoitti piirtämään aarrekartan. Pidin silloin sitä juttua ihan hölyn pölynä. Mitä nyt joku piirros voisi auttaa? Enhän mä osaa edes piirtää!! Paljosta on haaveiltu sen jälkeen. Elämäni heitteli pahaan suuntaan alku talvesta 2006, siitä noustessani hahmottelin aarrekarttatyyppisen ratkaisun päähäni, kirjoitin siitä päiväkirjaani, mä tahdoin asioita ja kaipasin niin kovaa. Päätin että jotain niistä on saavutettava. Silloin haaveilin hyvä palkkaisesta työstä, omasta hevosesta, omasta borderi-koirasta, omasta valoisasta, viihtyisästä kodista, omasta rakkaasta, olin rakkaallekkin kaavaillut jo lyhyen ja ytimekkään nimen ja kolmivuorotyön, haaveilin että olen kaunis ja solakka, pukeudun hyvin, vietän aikaa ystävien kanssa ja näytän, jos en nyt maailmalle, niin ainakin sille yhdelle henkilölle...
Ja kuinkas sitten kävikään...

Lesken lehdillä.

Mun rakas lähti käymään kotipuolessa, vein sen kentälle aamupäivällä ja mulla on jo nyt ikävä... Tai sitten muuten vaan maanantai käy hermon päälle. Mä en kestä taas mitään, enkä ketään. Ottaa aivoon kun en osaa mitään ja kaikki mitä yritän, menee ihan päin persettä. Tekis mieli kiroilla!

Mutta on tässä jotain kivaakin tapahtunu. Mulla oli jännääkin jännempi kisaviikonloppu siis nyt. Lauantaina mun leipälajini, kouluratsastus oli ihan kamalaa katsottavaa. Pomppu on maailman kultaisin ratsu, ja suoritti vaadittavat tehtävät kyllä, mut mun olis pitäny osata rentoutua, ja rentouttaa Poni. Tästä kerto alakerran pisteet rentous 6 ja oikeiden teiden seuraaminen 7. Keskiarvopisteitä, niin kun arvasin, kun olin se eka.

Sunnuntaina sitten olikin meno ihan muuta. Poni pinkee kun fan ja mä jäissä ku kalapuikko. Kotoota lähtiessä kerroin Rakkalle että vie koiran siskolle, kissan vanhemmille ja kalusteet myy huutonetissä jos ei ite tahdo pitää. Ajoin vielä varmuudeksi Turtsan risteyksestä ohi, etten vaan pääsis tallille. Ihme meininkeihin sitä ihminen itsensä laittaa, ja IHAN VAPAAEHTOISESTI!
Verkassa otin vaan 3 hyppyä pystylle, kun enempää en uskaltanu, kerran jo varasin okserin, mutta kun lähestyin sitä, kurvas joku mun edestä ja ihan oikeesti jouduin kääntää ohi, joten se siitä okserista... Ihan sairasta menoa tommonen on, yhden kerran huusin pystyn, ja käänsin sinne, sit taas joku pyyhkäs välistä ja ehdin jo sanoo et en mene, mut takaa tulikin auto, Poni otti ritolat, ja mä en voinu muuta kun ohjata esteelle ja mennä yli. Että ihan on pro toimintaa meillä!
Pääsin kuiteski radan elossa läpi, ja PUHTAASTI! Siitä todisteena punavalkoinen ruusuke, joka koristaa ny super Ponin ovea ♥ Muutenki Ponilla oli hieno päivä, Tuulin kanssa ne sijoittui 80 neljänneksi. On se vaan niin reipas!

Lauantai-iltana oltiin ulkoiluttamassa Lexiä laillisesti vapaana. Siinä meillä on vieressä semmoinen urheilualue, jossa on lääniä ja nurmikenttää. Illalla siel ei ole ihmisiä mutta kentillä on noin miljardi jänistä, mutta mä en tietenkää tullu sitä ajatelleeksi vaan päästi tosiaan sakemannini iloisesti irti. No sepäs sitten ottikin vainun ja paineli rusakon perään niin että puskat vaan rytisi, ikään kuin siel olis ollu futisjoukkue harrastamassa ryhmäseksiä. Kun yksi rusakko oli painellu pakoon, löyty seuraava. Ei ollu 9 vuotias vanha eikä raihnanen kun lenkitti itseään tripalasti enemmän kun me miekkosen kanssa yhdessä! Onneksi tuli koira takasin, sillä tollasessa juoksussa puolicitykoira olis ihan keposeen voinut kadottaa vainunsa, tai pahimmassa tapauksessa juosta auton alle...

Sunnuntaina olin iltasella Hannan luona ottamassa viikoittaisen perhe-elämäannoksen. On aina jännä kattoa kun mekin ollaan ihan eri elämäntilanteissa, mutta juttua ja yhteisiä kiinnostuksen aiheita löytyy. Sitä on mun mielestä ystävyys, kun voi rauhassa torkahtaa sohvalle toisen luona, ja kun siitä herää ei ole ikävä tunnelma, eikä nihkeä meininki, voi sanoa mitä ajattelee ja olla juuri sitä mitä olisi kotonakin. Kyllä mä taas viihdyin, mä viihdyn aina siellä! Kiitos vaan että saan tulla, sanottehan sitten kun rupeen loisimaan teillä liikaa? ;)

Tän kaiken hässäkän jälkeen olin ihan totaalisen poikki. Sanoinki siskolleni että olisin varmasti pirteempi jos olisin ollu railakkaasti dokaamassa. Tollainen määrä raitista ilmaa on lähes myrkkyä toimistomyyrän keuhkoille. Onneksi kuiteki oli ilmat aivan ihanat, ja sain sii tosissaan nauttia keväisestä viikonlopusta!

Nyt voinkin jäädä synkistelemään Arton kanssa ikävissä kotiin... Koko viikoksi.

*säälis ihan vaan itseään*

Huomenta!

Terveiset aamuvuorosta. Tää on ihanaa! Vaikka herääminen onkin ihan pyllystä, on tää aamu kuitenki mun mielestä paljon siistimpää, etenki ku pääsee kotiin jo kolmelta!

Kävin katsomassa äsken lähtölistoja viikonlopun kilpailuja silmällä pitäen. Hyvinkin suureksi ikäväkseni huomasin saaneeni huomiseksi lähtönumero ykkösen, mikä meinaa automaattisesti paskoja pisteitä. Se nyt vaan on totuus että eka ei ikinä voita. En mä varsinaisesti voittoa haekkaan, vaan hyviä papereita, ja ekalle jaetaan aina vitosia ja kutosia, meni se miten hyvin vaan. Tai huonosti. Joten ikinä ei voi realistisia numeroita saada. Kakkaa...
Huomisen piti olla kivapäivä, sunnuntaina kun saa pelätä taas kurat housuissa. Todennäköisesti sillon mä olen viimeinen, juuri se joka EN halua olla! Estekisoissa voin ihan hyvin olla eka, sittepä se on ohi, ei tarvi enää voivotella, mut koulukisoissa se on kyllä todella huono.

Pitää töiden jälkeen mennä sitten virittämään Pomppu kisatunnelmaan, niin että näytetään tuomarille et ekana voi mennä hyvin.... Uskoo ken tahtoo.

♥ potenssiin 100!

Ihana keikka! ♥ Kyllä ne pojat vaan edelleen on aika kuumia ;) Mä pääsin ihan koskettelemaan mun feiföri Boissia A.J:tä, en pese näitä käsiä enää koskaan :P Biisit uppos ja meno oli ihan mieletön.



Paluu arkeen ei oo ollu läheskään niin synkkä kun ajattelin. Käytiin aamulla ulkoapäin ihmettelemäs yhtä kämppää, mut en nähny itteeni siin pihalla baden-badenissa, pallogrillin äärellä, niin vetäydyttiin kilvasta. Niin kun yksi ystäväni sanoi, kodin tuntee heti! ja jos mä en näe baden-badenia ja pallogrilliä, sillon se ei ole mun koti, ja sillon mä en siitä hunajaa maksa! Tähän väliin on syytä kertoa että mä en edes omista palligrilliä, SAATI baden-badenia, tuskin tulen koskaan omistamaankaan kun en kannata ns. perinteisiä tuulipukuarvoja. On pari asiaa mitä mun elämääni tuskin tulee, ja ne on saman kaltaiset pariskunta tuulipuvut, sauvakävely puolison kanssa, kultainen noutaja, baden-baden, teko pelargonia, kahitiilitalo, puutarhatontut, valkoiset puutarhakalusteet... Listasta taitaaki tulla aika pitkä.

Tää lähtee nyt kattelee keikkakuvia, huomena on töihin tulo aamuvuoroon yllättäen, vähänkö siistii!!!!!

♥

Illalla meenki Bäkkäreiden keikalle. Saa tulla valittaa ihan rauhassa että miten voin kuunnella sellasta paskaa, mutta musta ne on ihania! Ja ihan hyviäkin :D
Viime keikka, 2005 oli ihan mahtava, nyt on vaan osa joukosta poissa, joten ainakaan mun odotukset ei oo ihan yhtä katossa, mutta katossa kuitenkin.

Isäni ja Äitini kävi siis eilen esikoisvisiitillä kotonani. Molemmat tykkäs, ihan niin kun minäkin! Faija viel soitti (olikohan Äiti pakottanu) tänään ja kertoi että oli niin siistiä ja hyvällä maulla sisustettu. Taitaa ne skidisti olla musta ylpeitä :) VIHDOIN!

Eilen pääsin jo kattoo kuvia meidän kotikoneelta! Jee! Ehkä viikonlopun aikana saisin jotain siirrettyä tännekkin. Näin työkoneelta (niin, hyi mua, kirjotan töissä!!) en viitti kuvia edes netistä ettii kun mun netinkäyttöhistorianikin poistetaan ja ihmetellään että enkö voisi kirjoitella ja tehdä "niitä sun hevosasioita" tolta toiselta koneelta. No en voi! Ihan siksi että jos en surffailis tällä koneella, kasvaisin sammalta jo ennen juhannusta.

Tekis mieli taas alkaa avautumaan tästä mun työnkuvasta ym, mutta en viitsi. Tänään on ollut hyvä päivä, töissäkin on saanu skumppaa, ja hyvänä se meinaa pysyä!

Mä vihaan, mä vihaan, mä vihaan...

Tiettyjä ihmisiä! Ai saatana kun ne ärsyttää mua niin paljon. Niiden helvetin tyhmät jutut, liian isot egot, ärsyttävät äänet ja oksettavat jutut. Olenkohan mä sauras kun tunnen näin suurta vastenmielisyyttä muutamia tyyppejä kohtaan?

Muutenkin mun ärsyyntyimiskynnys on madaltunu ihan älyttömästi. Käsittääkseni oon aina ollu kiltti tyttö, jokseenkin hölmö, mutta kiltti. tahtonu kaikille hyvää ja tarjonnu muillekkin irtareita. En mä edelleenkään karkkejani pihtaa, mutta IHAN joka tyypille en hyvää tahdo. Voiko olla niin että kiintiö alkaa olemaan täynnä? Voiko käydä niin että kiltistä tytöstä tulee vittumainen akka?

En mä tahdo olla vittumainen akka... :(

Olin aamulla tallille, mulla oli yksityistunti mun Ponin kanssa. Se oli ihana ♥ On ihmeellistä huomata kuinka suuri luontokappale toimii kun rauhlallisen ihmisen mieli. Meillä olis kisat viikonloppuna, jännittää, ei niinkään se kouluosuus kun ne esteet. Oon niin tyhmä että ilmoittauduin esteillekkin, vaikka pelkkään hyppäämistä (ja lentämistä) enemmän kun kuolemaa. Mutta mun Poni on super, se toivottavasti auttaa mammaa, kunhan mamma vaan osaa pyllistää oikeessa kohdassa ja näyttää tietä, Poni kyllä määrää vauhdin! :D

Jäätte edelleen ilman kuvia (te kaikki, mun yksi lukijani), sillä tänään en ehdi opiskella mitään, enkä huomenakaan, huomena kun on I-H-A-N-A päivä, toivottavasti! Ja niin, tänään tulee Mutsi ja Faija käymään mun uudessa kodissani, ihan ensimmäistä kertaa. Ajattelin olla kodinhengetär ja tehdä jotain hyvää piirakkaa ja tarjota teetä. jos jotain jää, saa mun Rakas siitä myös. Jos vaikka pusun saisin palkaksi. Eilen illalla en saanu... :( nukuin heti huonosti!

Taas maanantai

Ja vasta tähän aikaan mulla on muka aikaa kirjoittaa tänne!

Jäi kuvat saamatta viikonloppuna näillekkin sivuille. Mun elämä on sit kuitenkin niin hektistä. Ja mä rakastan siinä sitä heksiyyttä, vaikka välillä se väsyttää niin.

Perjantain karonkka meni hyvin. Puhu ei revenny (sukkahousut kyllä), ruoka oli hyvää (paitsi mun lammas oli raaka) ja seura niin, niin kaunista! Hiukset oli mulla niiiin hienosti, että harmittaa kun se kuva jäi kiireessä. Kiitos suuri Chili!! Mä vaan en itse ole mikään iltapukuhippaaja niin taisin lähteä ekojen joukossa kotiin, siinä klo yks.

Tapasin ohessa uutta sukuani. Sen kolme minuuttia mitä siinä autossa ja kotona ehdittiin olla hereillä. Hyvin mukavaa porukkaa tuntuu olevan, mietin vaan että tuskin itestäni annoin kovin loistavaa kuvaa... Ensivaikutelmaa kun ei voi luoda kun kerran. Olis toi mies saanu jättää ne kotiin kun tuli mua hakemaan, tai edes varoittaa että autossa on joku muukin kun hän! :D

Sunnuntaina olin katomassa ystäväni teatteripätkään. Kyseessä oli Unversumin Toivon Operetti (linkittäisin jos osaisin). Voin vain suositella sitä kaikille! Hyvin viihdyttävä kertomus, hyvät laulut ja hyviä tanssijoita. Jopa jäyhähkö avopuolisoni tykkäsi! Tuntuu niin aikuiselta käydä nautiskelemassa kulttuurista sunnuntai-iltasella, niin aikuiselta, mutta niin hyvältä!

Mulla oli hyvä viikonloppu! Ja nyt pitäis kaiken järjen mukaan olla töissä napakka ja mukava....

Let`s see...

Perjantai, perjantai!

Mulla on työelämäkriisi. Tai sitten se on yleinen työskentelyvitustus, tai jotain. Mä en tiedä mikä musta tulee isona, kun en oikein tiedä mikä kiinnostais, mitä HALUAISIN tehdä. Se nyt on ainakin varmaa että tätä en... Täällä tapetaan ihmisen viimeinenkin luovuus ja rentous ja iloisuus. No ei tää oikeesti niiiiin kamalaa ole, mut nyt vaan ei oikein maistu.

Mutta onneks on perjantai!!

Tänään on ikiaikaisen ystäväni väitöskaronkka, siis on se väitöskin, mutta mä olen työvankilassa ja siihen en pääse. Pitäisi illalla pukeutua juhlapukuun, iltapukuun, kyllä mulla yksi semmoinen on vuosien varrelta jäänyt, mutta kun se teetettiin olin lihaisammassa kunnossa kun nyt.... ja yläosaa on kavennettu kun sitä on tullu käytettyä, mut alaosaa ei. Yläosa kavennettiin kun olin ohuempi... joten asuni ylä- ja alaosalla on noin kolmen koon ero. Jännä nähä kuin ämmän käy. :D Pitäis vielä kihertää tukkaa ja laapia pakkelia naamaan. Ärsyttää kun tiedän et ystäväni on kaunnita naisia ja tällaisessa tilaisuudessa varmasti erittäin edukseen, niin sitten ite vyöryy lihamassoineen, epäistuvine pukuineen ja rumine naamoineen paikalle... saatana.
Kaikesta huolimatta, yritän pitää mukavan illan.

Tänään illalla myös on mun ensi esittelyni uudelle suvulle. Mieheni sisko on tulossa meille yöksi. En ole siis häntä koskaan nähnyt. Onkin hyvä leijua paikalle iltapuvussa ja täydessä meikissä, ja kaato kännissä. Siitä saa varmaan ihan oikean kuvan minkälainen minä olen! :D
Siispä korkkarit kouraan ja menoks!!

Kuvia en vieläkään ole saanut sivuille.. johtuen ihan siitä että eilen pyysin miestäni NÄYTTÄMÄÄN mulle kuinka homma toimii, sain vastaukseksi kolmen minuutin puheen, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Yritän tänään uudelleen

Eka kerta...

Mietityttää aina,vai mitä! Mä nyt sitten aloitin tällaisen palstan jonne jupisen itsekseni maailmani menoja. Lähinnä sain idean tästä siitä kun halusn tuoda julki hienoja kuvia mitä avokkini uudella kameralla voi ottaa.

Niin, minä olen ihan tuikitavallinen kolmekymppinen duunarityttö. Työskentelen henkeni pitimeksi toismistohommissa, vaikka veri vetää muualle. Minne, sitä en tiedä. Asun Espoon Leppävaarassa, olen asunut silä jo viisi päivää ja voin kertoa viihtyväni, ainakin makuuhuoneessani. Ja jos äskeisen joku ymmärtää kaksimieleisesti, on se hyvä tyyppi :D
Asunnossani asuu myös mies ja kissa, kissan nimi on Arto miestä tituleeraan milloin miksikin näin nettiympyröissä, kotioloissa sillä on ihan nimikin.
Mulla on myösen hevonen, kaunis punarautias torinhevos- tamma Halle, tuttujen kesken Poni, siitä blogillenikin nimi taisi tulla :D

Ystäviä rakastan ja hyvää ruokaa ja laadukasta vapaa-aikaa jossa voi yhdistää ystävät ja hyvän ruoan. Tällaisesta pikkumaailmasta lähden kirjoittelemaan ja jakelemaan vankkumattomia kommenttejani ympäristöstä.

Toivottavasti joku tarttuu mukaan!

Iia, Koo, Kartzu, what ever :D