kun sen näkee, sen tietää

Mä tahdon tän taulun kotiini. Makuuhuoneen seinään. Tässä on enemmän sitä jotain kun mitä osaan edes sanoa. Mä jään vain tuijottamaan tätä kuvaa ihan mykistyneenä.
Tässä kiteytyy se ajatusmaailma jota mä ainakin haluaisin kantaa sydämessäni lopun ikääni, se jota tahtoisin viedä eteenpäin ja tuoda mun rakkaille todeksi. Tää on niin ihanan anarkistisen toiveikas.

Taulun nimi on Freedom- the Carousel ja taiteilija on Anna Wipf.

Kyllä sen tietää kun sen näkee. Tähän olen törmännyt joskus elämässä aikaisemmikin.

Oletko sinä?

Mammalla on uusi kaveri!

Tässä siis Mammala.

Mammalassa on tapahtunu lähiaikoina paaaljon. Yksui poistui joukosta, vanha ihana Rontti pääsi laukaamaan ikivihreille (ja etenkin haukkaamaan ikivihreille ♥) viime viikolla. Meidän pieni lauma oli silmiin nähden järkyttynyt tästä.

Samalla viikolla tuli paikalle kaksi valkoista, paluumuuttaja Robin ja sen pikkuinen arabigbong kaveri Pizarro (tms). Näitä valkeita piti sitten ihmetellä ihan isoin sieraimin. Mamma on päivystänyt ylätarhan tien reunassa aina aamuisin ja varmaan pienessä suokin päässään funtsaa että ketäs perkeleitä noi on :) No pikkuhiljaa ollaan palattu normaaliin,

KUNNES, lauantaina paikalle muutti jälleen uusi toveri. Riannan täysveli, ystäväni poniini Offa. Mulle tää oli iloinen ylläri, saan siis tallikaverin ja ennenkaikkea ratsastuskaverin!!! Käytiin jo heti eilen pienellä maastotutkailulla kimpassa ja Mamma oli selkeästi onnellinen asioiden saamasta käänteestä. Möhiksen ei itse tarvinnut kantaa huolta jos mä en näekään kaikkia mörköjä vaan pystyi lampsimaan rauhaisasti Offiksen perässä. Ravi oli melkein villiä kun oli kaveri mukana ja mä sain välillä ihan siirtää Möhköä raviin laukasta kun menojalkaa selkeesti vipatti :D Välillä kuitenkin pystyttiin käveleskelemään ihan vierekkäinkin, ei tarvinnut kun ihan vähän luimia, ei Mammu edes kertaakaan yrittäny kenkiä :)

Valitettavasti Offan vierailu on vaan väliaikaista :( Mutta mä meinaan ottaa tästä ajasta kaiken irti!

Olisko istuntaremontti paikallaan?

Voi morjens!!! Niin se neiti siellä roikkuu taas oikealla kyljellä... ja mä kun luulin että tästä vaivasta olis päästy jo hiljakseen eroon. Vaikka myönnetään että kyllä se oikea jalustin tuntuu aina erimittaiselta, LYHYEMMÄLTÄ!!! Voihan vit...
Nyt, siis lupaan että samantien ja nyt, otan yhteyttä johonkin ihmiseen joka vois tulla aina edes sillon tällöin mua vähän ruoskimaan, ihan vaan jo ton istunnan tähden.
Ei herranen aika...

Aivotonta ajatelmaa

Olipas viikonloppu. Mun pää on nyt entistäkin sekasempi ja tunnen olevani totaaliulalla. Kivojakin asioita tapahtui, paljon, mutta myös hämmentäviä.
Kivaa oli että saatiin meidän lilliputtitakapiha, jota "lempeästi" vitun suoksi kutsun, edes vähän syksykuntoon.
Kivaa oli tavata ystäviä, samalla se oli se hämmentävä puoli. Kirjoittaisin siitä jos osaisin...

Yksi on kuitenkin varmaa, mun hevonen on ihana! ♥ Viime viikolla treenattiin piiiiitkästä aikaa taas ihan oikeasti. Kerrankin kun pääs pellolle askartelemaan, pellolle missä on TILAA! Tuolla "meillä" on kyllä ratsastuspuitteet helmet,tuommoiseksi pöndetalliksi, jos vaan kelit suosii. No, tänä syksynä ei ole suosinu, ja siitäkös slaikkari kasvaa otsaan.
Nyt pitää vaan sit sormet ja varpaat ristissä toivoa että loppusyksy olsi sellainen että hyvin alkanut treenivire jatkuis. Mun pitäs varmaan hankkia paikalle joku ohjeistamaan, mutta siihen tulee taas kynnys nimeltä raha. Jonkin aikaa sitä yksinbään keksii tekemistä, mutta sitten kun huomaa päätyvänsä kerta toisensa jälkeen maastoon kävelemään on peli taas hetkellisesti menetetty.

Mutta toivotaan siis kirkaampaa syksyä, toivotaan, jooko?

Ei mitään

Koffi the Nallevauva käväisi kesälomalla gondoliretkellä. Pieni muisto pienestä kesälomasta

Muuten ei mitään, ei tapahdu mitään.
Köhin kotona, köhistelen töissä. Ei mulla edes ole oikeaa flunssaa, ei mitään.

Haluaisin kirjoittaa ja purkaa päänsekoaista kakofoniaa. Liittää kuvia kertomaan tarinaa, mutta kun avaan koneen, tulos on ei mitään.

Kesä meni, syksy tuli

Syksyn myötä taas hommat varmistuu ja vaikiintuu. Ihanimpia asioita syksyssä on kyllä jälleen kerran tuo luonto. Nyt kun saa liinakolla suomentammalla viilettää sänkipeltoja niin mä taas muistan miksi oon tähän lajiin uhrannut niin monta tuntia, tonnia, litraa verta, hikeä ja kyyneliä. Mun hevonen on ihana! ♥








Häästressiä pukkaa... vaikka mä olen aina sanonut että en lähde mukaan siihen myllyyn niin tässä ollaan. Mä haluisin kuitenkin hyvät bileet, niin että me viihdytään ja vieraat viihtyyö. Mutta mistä mä löydän sen paikan? Yksi mulla jo oli kiikarissa, mutta se meni puihin koska se "on remontissa ainakin vuoden 2013", jotta fak. Kaikki muut paikat on jollain tavoin huonoja, on rumat tuolit, on liian halli, on ruma ulkoa, liian pieni... mitä näitä nyt on.
Mulla kun on päässä se tietty kuva millaiset hääkinkerit mä haluan, siitä on vaikea tinkiä. Jotain tämän tyylistä tunnelmaa, se mikä ihan tarkalleen mun silmissä siintää, sitä en nyt näin nopealla nettiahaulla kunnolla löytänyt

Odotan kesää!

Se kävi täällä jo, kesä! Nyt aamuisin saa taas haistella märkää metsää kun koiran kanssa käpystelee. Ei mulla mitään ole sitäkään vastaan. Nyt on vaan niin, että mun "lomani" on tässä alkukesästä. No ehkä viikko keskikesällä, mutta sen saatankin olla Espanjassa. Niin ja viikko sitten elokuussa, joten mitäs mä tässä itkeskelen, mä saan teoriassa lomailla koko kesän! :D Käytäntö vaan on hieman eri. Tässä viikolla töitä olis vaan 4 päivää, samoin kun ensi viikollakin. Sitten alkaakin kesän heppaleirit! 3 viikkoa leirielämää edessä. Jotenkin sen ajatteleminen saa aikaan raskaan huokaisun, mutta ei noita leirejä ilmankaan enää osaa olla. Mulla taitaa alkaa nyt yhdeksäs kesä tällä kaavalla :) Se mikä puristaa sydäntä on vähäinen Korppoo. Se on kuitenkin pakka missä mun sydän lepää ja aivot tuulettuu. Jos tänä kesänä en ehdi olla yhtään pidempää pätkää siellä, kuinka mun käy? Riittääkö pelkkä viikonloppulomailu tohon ihanaan saaristoon? Suuri syys tähän repalekesään on se että sain vihdoin oikeita töitä! Se on juhlan paikka se! Vaikka vapaaherrattaren elämä onkin maistunut, kannatan aina oikeaa työn tekoa, sen verran porvaria sitä olla pitää ;)

Olen vain ihminen

Olen sitten painanu hommia kun pieni eläin. Viime keskiviikkona lähdin Imatralle leiriavustajia kouluttamaan. Sama meno kun ennen, omia ennakkoluuloja ja ensipäätelmiä joista osa osoittautui oikeaan, osa onneksi täysin väärään. Ihanaa huomata vielä tän ikäisenä olven kehittyvä ihminen, erehdyn, olen siis ihminen :)

Avustajakoulutukseen mahtui monenmoista kisaa, oli hevosten mätsäriä, estekisaa ja koulukisaa. Itse en kisannut missään, mutta toki osallistuin muuten. Puunasin Prinsessa Polle Hanin, Ponin näyttelykuntoon. Kukaan ei uskonut Ponin pärjäävän missään, onhan se sellainen corgimallinen rakennekukkanen, mutta niin vain pikku Poni pesi vastustajansa ja saikin punaisen rusetin! ♥ Ihana hahmo, siitä ihanasta on toi aloituksen kuvakin.
Mamman pikku poikanen, Myrä, oli sitten näyttelyn kaunein suokki. Toki, onhan sillä maailman ihanin äiti, ja jos kerran geenit on niiin hyvät niin mitä muuta voikaan odottaa!?!

Nyt on ollut meneillään talliviikko. Joka aamu ylös viimeistään kuudelta, ja aamutalliin. Silmät on ristissä ja pussukat silmien alla valtavat. Väsyttää. Onneksi hevoset on päässeet jo vähän vihreälle, mun silmä, sydän ja sielu lepää kun katsoo laiduntavaa hevosta, varsinkin sitä Omaa. Rentoudun, olen eheytyvä, olen siis ihminen! Aurinko paistaa, hevoset nauttii eikä mulla sitten kuitenkaan ole kiire mihinkään. Koffikin on tallilla käyttäytynyt niin kultaisesti, siinä se pihalla hengaa ja omiaan katselee.
Tosin eilen, olin nyhtämässä Rontille ruohoa kun havaitsin koiran olevan liian pinkeässä asennossa ja niin, sinne se paineli peuran perään ajohauku raikaen metsän siimekseen. Tottakai mä huolestuin, olin jo paniikin rajamailla kun mun maailman tärkein otus on kateissa. Tuleeko se takaisin? Säilyyhän mun pieni miesten mies ehjänä. Yritin peittää pelon vaikka meinasin hädässä melkein oksentaa, tunsin jopa kauhua, olenhan vain ihminen.
Meni muutama kymmenen minuuttia (tuntuivat iäisyydeltä) kun rapainen ukko laukkasi takaisin pihaan kieli poskella roikkuen. Se on taas mun rinnallani ♥ Meinasin ilosta mennä sekaisin! ♥ Pikku-ukko, kultakoira, mun elämäni, mun koirani.
Tätähän tämä on, pienen metsästyskäyttöön alunperin suunnitellun terrierin kanssa. Mutta kyllä sitä joka kerran huolestuu. Voisihan koiran pitää aina kiinni, mutta suhteessa on ne harvat kerrat kun se häipyy, verrattaen siihen miten usein se kuitenkin on irti ja saa puuhastella onnellisena omiaan.

Tähän joka aamuiseen tallintekoon (jatkuen siis 7 päivää) olen ujuttanut myös iltatunteja, enemmän kun normi viikkona. No ehkä tilipussi kiittää ja voi taas hetken hengittää vapaammin. Musta on varmaan tullut vanha kun en enää jaksa. Toipuminen ihanan ystävän pyöreistä synttäreistäkin vei varmaan kaksi päivää, kaksi hikistä talliaamua :D
Joka aamu kutsuu sänky kiihkeämmin, mutta niin mä vaan päättäväisyydellä nousen. En mä valita, mun elämä on aika ihanaa nyt. Saan tehdä sitä työtä mitä osaan ja mistä pidän, missä musta pidetän. Mulla on ihanaakin ihanampi mies, koira, kissa, hevonen ja koti. Kesä tulee. Olen onnellinen, olen siis ihminen!

Keisarinnan uudet vaatteet?

Tilasin uudet ratsarit, koska päätin tuossa taannoin että alan harrastamaan, agilityä ja ratsastusta. Mutta joo, kuten tiedätte, ei mun harrastus kauheen aktiivista oole ollut.
Jokatapauksessa, tilasin ihan mittatilausratsastushousut. Joku (eli minä) on mitannut hieman persiilleen, sillä polvet lököttävät jo valmiiksi ja nulkkapituus on mallia "nousuvettä odotellessa", onneksi on keksitty ratsastussukat! Ahteristakaan nää ei ihan istu, mutta luulen sen olevan mallin syys. Jotenkaan ei kuitenkaan yllätä että tääkään ei menny ihan niinkun suomenruotsalaisessa lifestyleohjelmassa...

Ihan oikeaa kuvaa en uusista ratsastushousuista kehtaa laittaa, menköön toi parin joulun takainen piparintuunauskilpailun kuva tähän, sillä "ridahousut ne on parhaatkin ridahousut sano Vaakku kun ruuheen uppos", näin syvällisesti ajatteli joku teini vuonna 90jotain Hauholla :D

Niin! Ostin mä uudet agipöksytkin, kivaa ilmavaa materiaalia, tosin niissä ei ole tarskuja (pitää hankkia namivyö), K hypätessään vasten mua rikkoi kait kynnellä ekana päivänä niihin reiän (se ihana ilmava matsku...) ja nekin on hieman caprimalliset, mutta ei suinkaan tarkoituksella. Ei, aina ei mene... jne.

Mutta oli varusteet miten pielessä tahansa, mä lähden harrastamaan. Agitreenejä on jäljellä vielä parit, sitten yritän tunkea Vekoran kesäporukkaan mukaan. Tänään menen tallille leikkimään esiratsastajaa tuon ala-asteelle joutuvan Möhkiksen kanssa, huomena meille tulis ope... saas nähdä mitä jännää se osaakaan kertoa!

Rengastettu ilman rengasta

Nää olis nyt virallisesti kimpassa ♥ minä ja mun hevosmies.
Pitkäperjantaina tuo pystytukkasuokin selässä oleva amatööriratsastaja kysäisi multa josko mentäisi arjen koittaessa sormuskauppaan ja minähän myönnyin tähän ilomielin.
Arki koitti ja mä seison maneesissa opettamassa ihmisille miten voisi ratsastaa ja joku muu ostaa korut ja helyt. Ei tosin mulle. Millähän ajalla sitä kuviteltiin ihan oikeasti lähtevämme valitsemaan sormuksia? Ja millaista sormusta tällainen puolipäiväinen paskalinko voi edes käyttää ettei se huku/likaannu/katkea/hierrä/häiritse tai muuten vaan ole tiellä? Osaanko minä, talleilla ja koiran kanssa päivät remuava ihminen edes kantaa sormusta? No ainakin sellaisen mä tahdon, joten eiköhän sen käytönkin opi.
Kaikenlaista!
Kyllä mä jo aikanani tiesin tuosta ihmisestä että se sen on oltava. Kyllä tälläinen heppatäti tarvii edes puolivillaisen heppasedän rinnalleen, ja mikäs muu tuo mun Rakas oliskaan? Johan sen tosta kuvasta näkee! :D Nykyään Rakas vaan ei kuulema suostu ratsastamaan muilla kun "meidän hevosella", ehkä meidän pitää sitten ostaa mulle uus, ja ukko saa jatkaa tuolla mummonkyydistijällä ;)

Niin, kuvassahan ei toki ole "meidän hevonen", ei kumpikaan, pystytukkasuokki on Riku, hyvä harjoutuskappale, ja tuo toinen, se on mun entinen prisnessani Poni ♥, hän josta bloginikin nimensä sai!

Opettelen elämää

Kuka kertoisi mulle miten nää kuvat saa isommiksi? Eihän nää kaksisia ole, ja pääasiassa pelkkää koiraa, mutta kiva kai niitä on katsoa, jos jotain näkis.

Huomena mä (taas) tartun syrjästä kiinni. Nyt on ollu lähiaikana niin jotenkin laahaavaa tää eteneminen että itseäkin haittaa. Ympärillä olevista puhumattakaan. Mua vituttaa herkästi, ja sen huomaa. Tosin on tässä syytäkin ollut. Jotenkin taas sain kokea sen miten onkaan "viisasta" olla aina se kiltti ja mukava ihminen. pisti taas miettimään että koskahan sitä sais kasvatettua itselleen ne kuuluisat munat että ei aina olis se jonka käteen luu jää.
Peruin tänään mm. mun huomisen tunnin. Siis oman, missä ihan mun piti opiskella. Luovutin, koska en usko olevani tarpeeksi hyvä, tarpeeksi kelvollinen. Olen sielä maanrakosessa ja täältä pitäis päästä ylös.

Viime perjantain agi-treenitkin peruuntui kun Koira oli kipeä. Se oli ilmeisesti tallilla syöny liikaa sitä itseään, ja hevosten ruokien jämiä että oli ensialkuun vatsa ihan jänkillä, ja sitten oksensi ja ripuloi. Noh, menetys ei ollu niin kovin suuri kun miellä olis ollu omatoimitreenit. Jotenkin vaan taas iski luovuttaja päälle ja aloin miettimään että kannattaakohan sinne enää edes mennä. On tässä ollu niin paljon sairastamista ja poissaoloja että ollaan joku kahdeksan valovuotta muiden perässä. Jos vaan heittäis hanskat tiskiin ja aloittais joskus toiste...
Hanskat tiskiin aginkin kanssa, johan mä taas ratsastuksessa luouvutin.

amatööri kuvaamassa

On se perkele kun ei osaa mitään... Tuli tuosta aikaisemmasta ystävän huomautuksesta mieleen että otinhan mä pohjoisen reissulla kuvaikin niistä upeista revontulista mitkä satuin huomaamaan yksi pakkasilta. Noh, tossa se todistusaineisto nyt sitten on, laadukasta luontokuvaa indeed...

Tätä ainaista vastatuuleen rämpimistä mä olen miettiny lähiaikoina paljonkin. Miten ja miksi aina pitää kaiken tapahtua vaikeimman kautta? Tuntuu että seinä nousee vastaan joka kerta, teki mitä teki. Mutta niin mä vaan perse edellä puuhun joka kerta olen kavunnut. Nyt on oman kehon raihnaisuus saanut mielen matalalle.
Kokoajan tuntuu että joku paikka on rempallaan, ja vaikka mä en mikään liikuntaihme ole koskaan ollut, ottaa se päähän kun on jotenkin sidottu himaan kokoajan. Esim sinä aikana kun V on nyt kotosalla ollut, oon päässyt kiipeämään kyytiin kahdesti... Agilitykin aloitettiin reippaana tän vuoden alusta, olenkohan ollu treeneissä kolmesti. Uimassa en ole käynyt kertaakaan, kävelysauvoja on ulkoilutettu nollasti, vain pakolliset koiran pissatukset olen saanut tehtyä.
Jos nyt lupaisin liikkua seuraavan viikon aikana yhtä monta kertaa kun blogillani on lukijoita... ;) Siis kerran, äitiä ei lasketa :D :D

Mihin meni aika?

Kuvassa Flagstones Koff, 24.1.2012 eli tasan kolme vuotta, mamman rakkain ♥

Käytiin Muoniossa, viikko sujahti tosi nopeaan, mä ajattelin että sen jälkeen alkaa tapahtumaan. Noh, siitä on nyt viitisen viikkoa ja mitä on tapahtuntu...?
Vappu palasi mun hoiviin. Sen muuttoa järjestellessä ja sitä tässä nyt ihmetellessä vierähti viikko.
Mihin meni neljä viikkoa? Kun oikein mietin, en oikeasti muista. Kalenteria selatessa läytyy merkintöjä mm. opetushommista, flunssasta, risteilystä ja hiihtolomakurssista. Mutta miten voi olla että ilman kalenteria en noita muista?
Mun päähän ei tunnu jäävän mitään. Ei tulevaa eikä mennyttä. Rakenna tässä nyt sitten itselle elämää, kun ei tätä olemassa olevaakaan osaa pitää missään järjessä.
En muka ehdi, en muka ehdi pestä pyykkiä, treenata, soittaa kavereille, en mitään.
Mä olen sisällä ja maailma menee ohi ulkona.
Miten tässä näin pääsi käymään?
Miten tästä pääsee pois?

Uusi kone, uudet kujeet ;)

Hankittiin kotiin uusi tietokone, vallan pöytä vehje! On kuulkaas hieno, nyt kelpaa kirjoitella. Siis heti kun opin käyttämään tätä, kun on ihan taas näppis ja kaikki mun tiedostot jossain mukamas helposti. Päätin kuitenkin että mitään kuvia, tms en tähänkään postukseen lisää, koska en tosiaan tiedä missä hienossa säilössä mun kaikki kuvat on! :D

Heppakuviot jatkuu hitaasti mutta varmasti. Perkeleesti olen nyt pitäny opetustuneja, ja on ollut kyllä tosi kivaa. Kivoja hevosia, kivoja oppilaita :) En valita. Oma on tulossa kotiinpäin nyt maalikuun alussa, minne, sitä en vielä teidä. Vihdin jne suunnaöta on tullut tallipaikoista viestejä, mutta pitää nyt viel katella et miten asian kanssa ihan oikeasti teen. Alun tarkoitus oli viedä Oma yhdelle mun ystävälle Turun lähelle, mutta sinne ei saatu karsinaa rakennettua "tähän hätään", alustava varaus mulla sinne on kuitenkin, esim kesästä/syksystä tms, sillä myös Oman uusisulho asuu samalla tallilla. Eli kyllä, meinataan vielä ryhtyä vauvan teko hommiin!

Itse poistun nyt viikoksi pohjoiseen, toivon näkeväni revontulia, ja saavani päälle rauhaa. Pitäsi sitten jaksaa taas takasin tullessa taas vaikka ja mitä! Meidän vierashuoneen kaapinovet näyttää fläppitaululta...

Taas sataa maahan unihiekkaa...

... niin puhtaan valkeaa. Ihanasti toi lumi maalaa maiseman uudeksi. Vaikka en mä talvi ihminen ole, on luminen metsä silti jotain uskomattoman kaunista.
Unihiekkaa on mun silmissä ollutki nyt yllättävän paljon. Jotenkin tuntuu et ei voimat riitä nikkaroimaan asioita kasaan. Voisin vaan nukkua, mutta en edelleenkään nuku. Vaikka asiat mitä ole rakentamassa, on mukavia, jännittäviä ja haasteellisia. Tämän vuoden projektit on nyt siinä tilassa että kohta tuulee ja lujaa, tai sitten tulee turpaan ja kovaa :D
Tekis mieli selvittää tänneki mitä tapahtuu, ja missä järjestyksessä, ja ehkä selvitänkin, kuhan ny jotain alkais tapahtumaan.
Sanotaanko kuitenkin että täydellinen tila, mun unelman toteuttamiseen on löytynyt, vielä kun saadaan viralliset puolet kuntoon ja ne kuuluisat rahat... Vaikka unihiekka kirvelee silmissä, en saa unta kun mielessä pyörii kaikki. Nimiasiat, brändiasiat, logoasiat, kaikki ihanan kamalan jännittävät asiat!



Satunnaiskuva vuoden takaa, ei ihan tasan, mutta niin läheltä kun löytyi, edes nyt julkaisuvaiheessa mä en tiedä mitä sielt paljastuu :D