Olen sitten painanu hommia kun pieni eläin. Viime keskiviikkona lähdin Imatralle leiriavustajia kouluttamaan. Sama meno kun ennen, omia ennakkoluuloja ja ensipäätelmiä joista osa osoittautui oikeaan, osa onneksi täysin väärään. Ihanaa huomata vielä tän ikäisenä olven kehittyvä ihminen, erehdyn, olen siis ihminen :)
Avustajakoulutukseen mahtui monenmoista kisaa, oli hevosten mätsäriä, estekisaa ja koulukisaa. Itse en kisannut missään, mutta toki osallistuin muuten. Puunasin Prinsessa Polle Hanin, Ponin näyttelykuntoon. Kukaan ei uskonut Ponin pärjäävän missään, onhan se sellainen corgimallinen rakennekukkanen, mutta niin vain pikku Poni pesi vastustajansa ja saikin punaisen rusetin! ♥ Ihana hahmo, siitä ihanasta on toi aloituksen kuvakin.
Mamman pikku poikanen, Myrä, oli sitten näyttelyn kaunein suokki. Toki, onhan sillä maailman ihanin äiti, ja jos kerran geenit on niiin hyvät niin mitä muuta voikaan odottaa!?!
Nyt on ollut meneillään talliviikko. Joka aamu ylös viimeistään kuudelta, ja aamutalliin. Silmät on ristissä ja pussukat silmien alla valtavat. Väsyttää. Onneksi hevoset on päässeet jo vähän vihreälle, mun silmä, sydän ja sielu lepää kun katsoo laiduntavaa hevosta, varsinkin sitä Omaa. Rentoudun, olen eheytyvä, olen siis ihminen! Aurinko paistaa, hevoset nauttii eikä mulla sitten kuitenkaan ole kiire mihinkään. Koffikin on tallilla käyttäytynyt niin kultaisesti, siinä se pihalla hengaa ja omiaan katselee.
Tosin eilen, olin nyhtämässä Rontille ruohoa kun havaitsin koiran olevan liian pinkeässä asennossa ja niin, sinne se paineli peuran perään ajohauku raikaen metsän siimekseen. Tottakai mä huolestuin, olin jo paniikin rajamailla kun mun maailman tärkein otus on kateissa. Tuleeko se takaisin? Säilyyhän mun pieni miesten mies ehjänä. Yritin peittää pelon vaikka meinasin hädässä melkein oksentaa, tunsin jopa kauhua, olenhan vain ihminen.
Meni muutama kymmenen minuuttia (tuntuivat iäisyydeltä) kun rapainen ukko laukkasi takaisin pihaan kieli poskella roikkuen. Se on taas mun rinnallani ♥ Meinasin ilosta mennä sekaisin! ♥ Pikku-ukko, kultakoira, mun elämäni, mun koirani.
Tätähän tämä on, pienen metsästyskäyttöön alunperin suunnitellun terrierin kanssa. Mutta kyllä sitä joka kerran huolestuu. Voisihan koiran pitää aina kiinni, mutta suhteessa on ne harvat kerrat kun se häipyy, verrattaen siihen miten usein se kuitenkin on irti ja saa puuhastella onnellisena omiaan.
Tähän joka aamuiseen tallintekoon (jatkuen siis 7 päivää) olen ujuttanut myös iltatunteja, enemmän kun normi viikkona. No ehkä tilipussi kiittää ja voi taas hetken hengittää vapaammin. Musta on varmaan tullut vanha kun en enää jaksa. Toipuminen ihanan ystävän pyöreistä synttäreistäkin vei varmaan kaksi päivää, kaksi hikistä talliaamua :D
Joka aamu kutsuu sänky kiihkeämmin, mutta niin mä vaan päättäväisyydellä nousen. En mä valita, mun elämä on aika ihanaa nyt. Saan tehdä sitä työtä mitä osaan ja mistä pidän, missä musta pidetän. Mulla on ihanaakin ihanampi mies, koira, kissa, hevonen ja koti. Kesä tulee. Olen onnellinen, olen siis ihminen!
