Lihaisat Naiset

Näitä ihaNaisia mulla on ikävä.
Tajusin sen selkeesti Faceboockia selaillessa. Jokainen meistä elää omaa elämäänsä parhaansa mukaan, täysillä. Sen takia on niin maailman vaikein saada aikaiseks yhteisiä juttuja. Mut onneksi aina toisinaan kuitenkin.
Miten sitä neljä niin erilaista akkaa, voi olla neljä niin samanlaista akkaa?
Me ollaan Lihaisat! Eikä nimitys, ainakaan enää kerro ympärysmitasta, alkujaankaan ei se tainu mitenkään kokosidonnaista edes olla. Oli miten oli, nää on mun Naiset <3

Alkaako syksy?

Mun hevoni tänä kesänä. Kaikesta kuitekin selvinneenä, ihmeen kaupalla. Ei ole silläkään helppoa ollu, niin kun ei tässä nyt kovin monella muullakaan. Sydämeni aina sykähtää kun tulee katseltua edes kuvia tosta omasta, on se vaan niiiiin kaunis!

Syksy alkoi. Kuulemma. Mun elämäni ei ole muuttunut mitenkään, paitsi että laitoin verkkarit jalkaa sortsien sijaan. Ehkä kanssaihmisille ihan kiva, peittyy enempi säärtä.

Pitäs, pitäs, pitäs, pitäs, mutta kun vitti ei saa aikaseks eikä huvita enkä jaksa.

Onnea Katti Karvakasa

Arto täyttää tänään 6-vuotta! Iso, ihana Apina-ainutlaatuinen. Toivottavasti olen pystynyt tarjoamaan sille hyvän elämän, ja se on tästä järjestelystä ihan yhtä onnellinen kun minä. Toivotaan meille vielä useita ihania yhteisiä vuosia, pieni Perkeleeni :)

Täällä mä taas valvon... yritin äsken käydä katsomassa tähdenlentoja, ja toivomassa... kyllä mä jonkun näinkin, ja toivon, toivon niiiiin paljon ja hartaasti, yhtä asiaa, yhtä vain.

Seuraavaks mä kyllä toivon saavani unen päästä kiinni... Tässä olis enää kolmisen tuntia aikaa nukkua kunnes pitää nousta ja lähteä viemään Rakasta töihin, näin meillä meidän yhden auton taloudessa. Joustoa on oltava.

Ylihuomena lähdetään Lappiin, autolla, yötä myöden yhden aikaan. Mä ajan alkuun, kun kuitenkin tunnun olevan ihan vireessä, vaikka niin se karma sanelee että sillon olen kuitenki kun nukkuneen rukous, no R on saanu sitten ainaki levätä niin hypätköön puikkoihin.

Turvallista matkaa siis, ja vielä pakko halaus synttärisankarille!

Ei sittenkään, saatana.

Nyt on lupa kiroilla.

Elämä tuntuu menevän taas perseen kautta vituilleen, niin kuin tossa asian reippaana ilmaisin. Kesän aikana on taas vahvuutta koeteltu mun mielestä jo tarpeeksi. Vapun varsa kuoli, sen kanssa sai tehdä niin henkistä kun fyysistäkin toipumistyötä, nyt on Vapun kuitenkin hyvä olla, sillä on uusi koti missä se tuntuu viihtyvän ja siitä pidetään superhuolta, mutta siltikään se ei ole mun lähellä, siellä mihin se kuuluu.

Luulin päässeeni opiskelemaan, mutta ei. Pisteiden laskussa oli kaikenmoista häikkää, joten niin se vaanj tämä blondi jäi rannalle ruikuttamaan.

Mitä mä nyt teen?

Olis niin helppo vaan astua laidan yli ja suistua masennukseen. Joku, en tiedä mikä, pitää mut nyt vielä kuitenkin kiellekkeellä ja estää astumasta alas. Kaukana se ei kuitenkaan ole.