Mä petin mun parin ystävän luottamuksen tässä taannoin. Olin lupautuntu lähtemään toisen kanssa toiselle kylään ja omien aikataulukämmien takia peruin koko homman. Näistä naisista se tuntui pahalle. Koko kemujen luonne muuttui jonkun verran, ja heidän aikataulunsa ja omat menonsa saivat toisen käänteen. En mä tahallani. En mä edes ajattelemattomuuttani. En mä oikeasti tahtoisi koskaan loukata näitä, tai noh en oikeen ketään. Mä uskon ja toivon että nää viisaat naiset ovat antaneet mulle anteeksi. He tunsivat, joten he myös välittävät.
Tänään luin sosiaalisesta mediasta että eräs ystävä on mennyt kihloihin, ystävä joka on selkeesti muutenkin pitäny melkoista hiljaiseloa mun suuntaan. Niin, luin julkisesta profiilista. Mä luulin merkkaavani tälle kyseiselle ihmiselle enemmän, edes sen veran että hän olis nähny asiakseen ilmoittaa mulle henkilökohtaisesti elämänsä isoista asioista. Meillä kuitenkin on takana pitkä historia, monta isoa tapahtumaa yhdessä, ystävvinä. Tämä uusi tieto sai mussa aikaan fyysistä pahoinvointia. Tunteen että mut olis jätetty, petetty. Mä sain kokea itse henkilökohtaisesti miltä se tuntuu, kun ystävyyttä on käytetty "väärin".
Ilmeisesti mulle ystävyyts merkitsee enemmän, tai ainekin eri asioita kuin osalle ihmisistä.
Mulle ystävyys on sitä että ollaan toisen tukena, niin HYVINÄ, kuin huonoinakin hetkinä. Nykyään tuntuu olevan vallalla se että ystävät muistetaan silloin kun menee päin vittua, mutta kun elämä kohtelee silkkihansikkain ja leijutaan siellä seiskataivaan lähimailla, ei enää muisteta niitä jotka oli tukena silloin kun ryvettiin pohjamutia.
Mä tahdon olla mun YSTÄVILLE se ihminen joka muistetaan kun maailma mättää, joka muistetaan silloin kun elämä antaa parastaan. Mä tosin myös uskon ja toivon että ystävyys, niinkuin jokainen parisuhde, toimisi puolin ja toisin.
Tosi väsyttäviä on ne suhteet jossa ollaan yksin, jossa ollaan vaan vastaanottava osapuoli. Ei niissä lie mitään järkeä ole, mutta mä taidan olla niin lapanen että en osaa sanoutua niistä sit suorilta irtikään. Ehkä mä pelkään sitä että mun turvaverkko repeää. Mutta jos suhteet on yksipuolisia, niin onko mulla turvaverrrkoa lainkaan? Tai kuinka repaleinen se on?
Aikuinen ihminen, ja silti niin epävarma itsestään? Noh, jokainen tekee omat valintansa ja mikä minä olen niitä tuomitsemaan. Mutta koen olevani vain ihminen, siksi tunnen.
Tänään illalla mä onneksi tapaan ystäviäni. Saan kertoa heille kasvotusten että he ovat mulle tärkeitä. Tärkeämpia kun osaan kuvitellakaan.
Tänään se taas todistettiin, se sattuu kun kokee menettävänsä yhden.
Siinä mun tärkein ystävä, jonka jaksaa mua läpi hyvän ja pahan, varmaan kun sen on pakko ;) se tuntee myös nimen "Pohjekasvain", kertokoon se meidän suhteesta kaiken oleellisen, mun Pieni Mies ♥
